Suomalaiset isännät olivat 9. heinäkuuta 1871 tarjonneet Alppilan ravintolassa parastaan virolaisille vierailleen Lydia Koidulalle sekä J. V. ja Harry Jannsenille. Seuraavana aamuna nämä lähtivät junalla Hämeenlinnaan, ja sieltä suunnattiin laivalla Tampereelle. Lempäälään asti matkalaiset kuljetti höyryvene Vanaja, sieltä eteenpäin Elias Lönnrot.
Tampereella ihasteltiin Tammerkoskea. ”Voi, miten rakastankaan näitä kuohuvia vesistöjä. Ne ovat kuin virta, joka tulvii läpi ihmissydämen”, Koidula kirjoitti. Keskiviikkona 12. heinäkuuta aloitettiin paluumatka kyytirattailla. Keikkumista riitti. ”Sillä, joka yhdellä postiasemalla joisi pari tuoppia kermaa, olisi seuraavalla asemalla maha täynnä tuoretta voita”, kuului Pappa-Jannsenin napakka toteamus.
Verkkainen matkanteko salli havainnot. Veripunaiset maatalot oli hyvin rakennettu kylmää kestämään, ja tiloilla oli useita rakennuksia – ei Viron tapaan pelkkä riihitupa, jossa elivät niin ihmiset kuin elikot. Kievareissa oli hyvää ruokaa, mutta ei pehmeää leipää, vain kuivaa ja kivikovaa järsittävää. Jannsenin mielestä olisi kotoa Liivinmaalta pitänyt ottaa mukaan Suomeen sopivat hampaat!
Janakkalassa vierailtiin vanhan Tarton-kävijän C. G. Swanin luona ja tutustuttiin Hakoisten kartanoon. J. V. Jannsen kirjoitti suurtilan edistyksellisestä maataloudesta pitkästi lehtensä talonpoikaisille lukijoille. ”Puhdas ja tuore ja jälleen puhdas ja tuore oli Suomen maitotalouden ensimmäinen ja tärkein periaate.” Mutta miksi vain Suomen, hän kysyi retorisesti ja virolaiset lukijansa haastaen – tai heitä peräti osoittaen.
Kun vielä oli käyty lehtori K. G. Göösin ja hänen puolisonsa Irjalan kartanossa, lähdettiin Lopen Leppälahteen Yrjö Koskisen luokse. ”Professori ja hänen puolisonsa olivat itse rakastettavuus”, Koidula ihasteli. ”Älkää kertoko Papa professorille, että oikeastaan olin hiukkasen kiintynyt häneen – täysin sallitun rajoissa”, Koidula sittemmin uskoutui Antti Almbergille.
Ja taas matkaa jatkettiin. Suunnaksi otettiin Viipuri. Siellä piti tavata vanha tuttava Julius Krohn, joka veisi vieraat Imatralle koskea katsomaan. Sen näkeminen oli ollut Koidulan unelma. Toisin kävi. Pari päivää turhaan odotettuaan Krohn oli tyhjin toimin palannut kesämailleen. Koidulan haave ei toteutunut, ja hän kertoi vuodattaneensa pettymyksen kyyneleitä.
Kotiin palattua oli aika sulatella Suomessa koettua. ”Olen tuonut kotiin Suomen leipää; Suomen muisto ei milloinkaan, milloinkaan voi lähteä mielestäni”, runoilijatar kirjoitti.