Merentakaisia lauluja poikkeaa monessa suhteessa aiotusta. Saarenmaalla elokuussa 1911 päivätyn kokoelman alkusanoissa Kallas toteaa, että teoksesta haluttiin kirjallisuushistoriallista antologiaa, mutta ”työn kuluessa vahvistui vakaumus koneellisen käännöksen kelpaaamattomuudesta ja runokäännöstyön yksilöllisestä luonteesta”. Alkuperäisaikeesta jäi itse asiassa tähteeksi niin vähän, että tulos on edustavan antologian sijasta vain Kallaksen mieltymysten mukainen suppea valikoima.

Päiväkirjaansa Kallas merkitsi 2.9.1911 saaneensa käännöskokoelmansa valmiiksi ”aivan uudessa muodossa. Olen poistanut 12 runoa ja lisännyt saman verran.” Merentakaisina lauluina kuullaan siten kahdeksan Vana Kannel- eli kansanrunouskäännöstä ja niiden ohella yhteensä 26 runoa Juhan Liivilta, Gustav Suitsilta ja Villem Grünthalilta. Niukkuuden perimmäistä syytä voi vain arvailla. Kallas tosin puolustautuu toivomalla, että runojen ankarampi valinta korvaa lukijalle sen, mitä täydellisyydestä puuttuu. Ei korvaa, sillä runoilijoita on liian vähän.

Päiväkirjassaan Kallas harmittelee suppeutta itsekin: ”Neljän ja puolen vuoden vaitiolon kuluttua vain käännöskokoelma – sekö näitten sisäisesti niin rikkaitten vuosien niukka tulos!” Teoksen laajahkossa ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa johdannossa tekijä sentään mainitsee monia kirjailijoita, jotka mitä luultavimmin olisivat sisältyneet laajempaan laitokseen: Eduard Vilde, Ernst Peterson, A. H. Tammsaare, Friedebert Tuglas, Fr. R. Kreutzwald, M. J. Eisen, Kristjan Jaak Peterson, Lydia Koidula, Anna Haava ja K. E. Sööt. Valintoja lienevät lopulta ohjanneet vain tekijän mieltymykset. Kallas esimerkiksi kääntää pelkästään miesrunoilijoita, vaikka Lydia Koidulalla olisi Suomessa ollut kaikupohjaa ja Anna Haavaa tekijä kehuu ”Viron ainoaksi eroottiseksi runoilijaksi” – aivan kuin hän olisi suorastaan tarjoutunut Kallaksen suomennettavaksi!

Johdannossa Kallas yhtaikaa kritikoi vahvasti ja antaa arvoa korostamilleen kirjailijoille. Vilden sujuvaa kynää esimerkiksi häiritsee ”syvällisen näkemyksen ja taiteellisen keskityksen puute” ja Koidulan ”persoonallinen elämys oli isänmaallisuus, mutta muulla alalla hän käyttää vanhoja kliseitä”. Grünthalin kieltä Kallas moittii vaikeatajuiseksi ja Liivin tuotanto on turhan yksioikoisesti ”sairaitten aivojen runoutta”. Silti Kallas näki Grünthalin luontokuvat ja Liivin houreisen tenhon niin myönteisesti, että otti heidät mukaan mutta jätti Viron satakielen Koidulan pois.

Kansanrunossa Väkivalloin suutelija sekä eräissä Liivin ja Suitsin runoissa kuuluu kaikuja sortokaudesta. Liivin kielen ajoittaisesta vanhakantaisuudesta huolimatta ”Niinkuin ääni kirkas, kultainen” on yllättävästi säilyttänyt soinnun ja sisällön tuoreuttaan, ja Suitsilla vastustavat ajan kulutusta Laulu Eestistä, Kirous ja Elon tuli. Grünthalin mittaan puetut verkkaiset luontokuvat ovat taitavaa työtä, mutta käännöksiltä odottaisi modernimpaa otetta, poikkeuksina vain runot Sairaana ja Talvi-ilta.

Uudelleen arvioitaviksi ja tulkittaviksi sopisi nousta kaikkien Kallaksen esiin nostamien taiderunoilijoiden. Merentakaisia lauluja ei silti jää pelkästään suomalais-virolaisten suhteiden kuriositeetiksi, sillä se näytti tietä 1920-luvun vilkkaille käännösyhteyksille ja jopa myöhemmälle virstanpylväälle Eestin runottarelle.



Tuglas-seuran jäsenlehti 3/2009