Olen aika ajoin järjestänyt Viron ja Suomen kulttuurieroja valottavia koulutuksia, ja kiinnostavimmiksi muodostuvat poikkeuksetta keskustelut, joissa vertaamme itseämme muihin. ”Me” edustaa silloin normaaliutta, ”he” erilaisuutta. Vaikka lehdistön poleemiset aiheet herättävät ihmisissä samanlaisia pelkoja Suomenlahden molemmin puolin, Viroa pintapuolisesti tunteville suomalaisille Viron väestön monimuotoisuus tulee edelleen yllätyksenä.
Mitä on monimuotoisuus?
Laajan määritelmän mukaan monimuotoisuus voi perustua mihin tahansa seikkaan, josta päättelemme jonkun toisen olevan erilainen kuin me itse. Tämä erottava seikka voi olla ulkonäkö, tausta, harrastus, taito tai jokin muu. Tällä perusteella käy päinsä todeta, että olemme Virossa vähintään yhtä monimuotoisia kuin ystävämme Suomessa.
Yhteiskunnissa on aina ollut monimuotoisuutta, mutta tietoisen huomion ja suojelun kohteeksi se on tullut vasta melko hiljattain. Esimerkiksi Yhdysvalloissa perustettiin vuonna 1961 valtiollinen komitea parantamaan naisten asemaa työmarkkinoilla, ja vuonna 1963 seurasi laki yhdenvertaisesta palkasta. Euroopassa vuonna 1957 allekirjoitettuun Rooman sopimukseen sisältyy periaate, jonka mukaan samasta työstä täytyy maksaa samaa palkkaa. Myöhemmin Euroopan unioni on hyväksynyt monia sukupuolten tasa-arvoa ja muuta yhdenvertaista kohtelua edistäviä asiakirjoja ja käynnistänyt mm. Euroopan-laajuisen verkoston edistämään monimuotoisutta yrityksissä.
Suppeammassa merkityksessä monimuotoisuus (engl. diversity) merkitsee erilaisuuden suvaitsemisen ja kunnioittamisen kehittämiseen tähtävää arvomaailmaa ja periaatetta. Se edellyttää tasa-arvoista kohtelua, oikeuksien kunnioittamista ja osallistamista, johon kuuluu monimuotoisuuden huomioon ottaminen organisaation kaikilla tasoilla. Virossa yli 80 yritystä ja yhteisöä on allekirjoittanut monimuotoisuussopimuksen.
Katsaus menneisiin aikoihin
Arkeologisten löytöjen ja historiallisten asiakirjojen perusteella Viron voidaan varmuudella sanoa olleen monimuotoinen koko pitkän historiansa ajan. Valtaa ovat pitäneet vuoroin tanskalaiset ja saksalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset, ja kauppiaiden, sotilaiden, tiedemiesten ja avioliiton kautta maahan päätyneiden taustat ovat todella moninaisia. Tallinna on ollut varsinainen kansojen sulatusuuni; maalla talonpojat olivat vastatusten muunkielisten kartanonherrojen kanssa, mutta virolaisia päätyi myös kartanoiden voudeiksi ja pehtoreiksi.
Toisia tällainen monimuotoisuus ilahdutti, toisia suretti, mutta yhtä kaikki se on muokannut virolaisten geneettistä koodia, ruokapöytää, perinteitä ja kieltä, tehnyt niistä omalta tuntuvia, virolaismaisia. Tarton yliopiston geenitutkijoiden mukaan olemme geeniperimältämme lähempänä latvialaisia kuin heimokansaamme suomalaisia.
Viron itsenäisyysjulistuksessa vedottiin kaikkiin Vironmaan kansoihin, ja monille kansallisille vähemmmistöille myönnettiin sotienvälisessä Virossa kulttuuriautonomia. Muistamme esimerkiksi usein mainita Viron olleen ensimmäinen maa maailmassa, jossa juutalaiset saivat kulttuuri-itsehallinnon.
Paradoksaalisesti virolaisuus on ollut kirkkaimmillaan juuri neuvostoaikana. Silloin olimme ”me”, joiden oli ylläpidettävä virolaisuutta niin kielen kuin mielen voimin, ja ”ne”, monimuotoinen kansojen kirjo, joka kasvatti Viron väkilukua melkein puolella miljoonalla niin, että virolaisten osuus kotimaansa väestöstä kutistui hieman yli 60 prosenttiin.
Neuvostoajalle oli luonteenomaista vielä eräs länsimaalaisia monesti hämmentävä ilmiö: sanojen ja tekojen vastakohtaisuus. Kuulen usein sanottavan, että ”Neuvostoliittohan oli tasa-arvoinen yhteiskunta” tai ”siellähän kansalliset kulttuurit kukoistivat”. Sanojen muodossa kyllä. Suunnitelma- ja komentotaloudelle monimuotoisuus oli huomion olennaisesta sivuun ohjaava käsite, jonka varjossa nomenklatuura pyrki muokkaamaan samasta muotista tulleita ja särmättömiä Frankensteineja. Osittain se onnistui tavoitteessaan, ja lopputuotteita maleksii ja remuaa edelleen pitkin maailmaa.
Miksi monimuotoisuus?
Millaista on tämän päivän virolaisuus? Voiko mustaihoinen olla virolainen? Pitäisikö meidän kutsua vironvenäläisiä venäjää puhuviksi virolaisiksi? Pysyykö viron kieli hengissä englannin kielen paineen alla? Pitäisikö vakiintuneiden perinteidemme tehdä tilaa joillekin uusille? Martinpäivä vai halloween? Vaikka eräät kysymyksistä saattavat hymyilyttää, vastauksia ei ole suinkaan väitelty selviksi ja joidenkin aiheiden osalta kädenvääntö on vasta alkamassa.
Lähihistoria ja virolaisuuden määrittelyyn liittyvät kysymykset sävyttävät myös keskustelua monimuotoisuudesta. Nyky-Virossa on noussut päivänvaloon aiheita, jotka neuvostoaikana hienotunteisesti sivuutettiin – tai joista heitettiin ei-niin-hienotunteisesti vankilaan. LGBT-identiteetit, rodulliset ja uskonnolliset erot – koko tämän päivän monenkirjava maailma on rantautunut Viroon ja alkanut muovata virolaisuutta taas kerran. Avoin maailma on synnyttänyt varsin samankaltaisia reaktioita kuin Suomessa: meilläkin on sekä suvakkimme että persumme, jotka kumpikin omalla tavallaan yrittävät pelastaa Viron.
Verrataanpa hieman Viron ja Suomen väestörakenteita Viron ulkoministeriön vuoden 2016 tiedojen perusteella. Suomessa suomenkielisten osuus koko väestöstä on noin 90 prosenttia. Suurimman kielivähemmistön muodostavat suomenruotsalaiset, ja suurimpiin kansanryhmiin lukeutuvat saamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansa. Virossa alkuperäisväestön osuus koko väestöstä on 73 prosenttia (Viron tilastokeskuksen neljännesvuosikatsaus 1/2017), heidän joukossaan sekä virolaiset että muihin alkuperäiskansoihin kuuluvat. Suomalaisia on vajaat 8 000 eli hieman alle yksi prosentti väestöstä, ja kaikkiaan kansallisuuksia on Virossa edustettuna noin 190. Puolet väestöstä ei pidä itseään lainkaan uskonnollisena, yksi kolmasosa tunnustaa jotain tiettyä uskontoa.
Tarkastelua ansaitsevat myös väestön ikärakenne – Virokin on vanheneva kansakunta; sukupuolten väliset erot – Viro on miesten ja naisten välisten palkkaerojen Euroopan-mestari; vammaiset – heitä on Virossa prosentuaalisesti yhtä paljon kuin maailmassa keskimäärin; ei-heteroseksuaaliset ihmiset – sukupuolineutraali parisuhdelaki on hyväksytty, mutta sen soveltamissäännöksiä ei, ja niin edespäin ja niin edespäin.
Miksi Viron ihmisoikeuskeskuksen sitten pitää sohia kepillä tällaista muurahaispesää? Perustelut tulivat jo edellä luetelluiksi. Väestömme yksinkertaisesti on erittäin monimuotoinen, olivatpa syyt mitkä tahansa. Voimme surkutella neuvostoperinnön, 700-vuotisen orjuuden yön ja globaalin maailman vyörytyksen painolastia loputtomiin, tai sitten nähdä monimuotoisuudessa ainutlaatuisen mahdollisuuden. Sekä kotimaiset että kansainväliset tutkimukset vahvistavat yhtäpitävästi, että kun monimuotoisuus huomioidaan, siitä voidaan ammentaa sekä taloudellista että sosiaalista hyötyä. Jos sitä ei huomioida, ongelmien syntyä ei tarvitse odottaa kauan. Kuulostaa varsin loogiselta ilman tieteellisiä tutkimuksiakin.
Monimuotoisuus mittaamattomana hyötytekijänä
Monimuotoisuussopimuksessa ei keskitytä eroavuuksista puhuttaessa vain ns. kuumiin aiheisiin, kuten rotuun, kansallisuuteen, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Pikemminkin lähtökohtana ovat kaikenlaiset eroavuudet monimuotoisuuden laajan määritelmän mukaisesti: me kaikki poikkeamme normaalista, joskus paljaalla silmällä näkymättömin ja toisinaan taas selvästi havaittavin tavoin, ja normaalin rajat puolestaan ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Näin opitaan tuntemaan, hyväksymään, huomioimaan ja hyödyntämään suurempia eroavuuksia.
Kolmannen sektorin ihmisoikeusjärjestö on jo vuosien ajan koonnut yhteen työnantajia, jotka näkevät monimuotoisuuden arvon. Kyllä – ihminen on korvaamaton, mutta yrityksessä hän kuitenkin synnyttää rahassa mitattavaa arvoa. Politiikan tutkimuksen keskus Praxisin vuonna 2015 tekemässä selvityksessä todetaan: ”Kun yrityksen hallitukseen kuuluu sekä miehiä että naisia tai hallituksen jäsenten ikäjakauma on suuri, sen voittomarginaali on keskimäärin suurempi kuin yrityksellä, jonka hallitus on ikärakenteeltaan homogeeninen.” Toisin sanoen monimuotoisuus lisää tehokkuutta.
Samasta tutkimuksesta kävi ilmi, että peräti 91 prosentissa yrityksistä hallituksessa oli joko vain virolaisia tai vain jotain muuta kansallisuutta edustavia jäseniä, ja vain 9 prosentissa yrityksistä hallitukseen kuului kumpiakin. Mitä suurempi yritys, sitä heterogeenisempi on myös hallitus. Tämä ei kuitenkaan päde sukupuolijakaumaan, jonka osalta suurten yritysten hallitukset ovat merkittävästi homogeenisempia kuin pienyritysten hallitukset.
Viron työttömyysaste vuonna 2016 oli 6,8 % ja työllisyysaste 65,6 %, mikä merkitsee sitä, että liki alalla kuin alalla on työvoimapula. Monimuotoisuudessa vaaran haistavien kriitikoiden mielestä sopimukseen liittyneiden yritysten toiminta on periaatteetonta ja ihanteet unohtavaa: kansallisen yhtenäisyyden kustannuksella ”sallitaan kaikenlaisten tulo” Viroon. Kiivaimmatkin monimuotoisuuden vastustajat kuitenkin myöntävät, että Viron talouden tulevaisuus riippuu pitkälti tämän päivän startupeista ja teknologiayrityksistä. Ne lähtevät alusta pitäen toimaan globaaleilla markkinoilla ja tarvitsevat maailmaa ymmärtääkseen ja siellä menestyäkseen kaikenlaista erilaisuutta.
Ja lopuksi: monia asioita ei voi mitata, joitakin ei edes halua. Taseen loppusummista viis veisaamatta voi kysyä, eläisitkö ja toimisitko mieluummin sellaisessa maassa ja yhteisössä, jossa sinua kiusataan, vai sellaisessa, jossa sinuun suhtaudutaan ystävällisesti? Kysymys on retorinen.
Vastavuoroisen kunnioituksen, tasa-arvoisen kohtelun, monimuotoisuuden huomioon ottamisen ja syrjinnän ehkäisyn pitäisi olla osa normaaleja ihmisten välisiä suhteita ja tervettä työympäristöä. Tätä normaaliutta on kuitenkin valitettavasti erikseen puolustettava niin Virossa kuin muuallakin maailmassa, sillä se ei ole aina ja kaikille itsestään selvää. Juuri siksi ne virolaiset yritykset ja yhteisöt – joukossa monta juuriltaan suomalaista yritystä – jotka yrittävät monimuotoisuuden kautta kehittää sekä omaa organisaatiotaan että virolaista yhteiskuntaa laajemmin, ansaitsevat kaiken kunnioituksemme.