Olen joutunut Obinitsaan mitä moninaisimmin neuvoin, mutta yksi tapa käy ylitse muiden. Tartosta saapuu pari kertaa päivässä juna Koidulaan, Setomaan pompöösille päärautatieasemalle, gare du nord. Sieltä on Obinitsaan alun toistakymmentä kilometriä, siis vain kivenheitto ja harppaus, ei matka eikä mikään. Mutta tammikuun pakkasviimassa, käydessäni suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin avajaisissa, ei kävely houkuttanut. Onneksi sain kyydin itseltään Setomaan ülembsootskalta, joksi juhlavuoden kunniaksi oli taas valittu nainen eli Annela Laaneots.

Kerran kesällä jäin pois jo edellisellä pysäkillä Oravassa. Ketään ei tullut vastaan, koska ei pitänytkään tulla – muuten olisi ollut vaikea kokeilla, miltä tuntuu harhaella Oravasta Piusan kautta Obinitsaan, polulta oikealta poikenneena. Ja koska rataakaan ei ollut vedetty ihan Kurre Cityn entisen sovhoosikeskuksen tuntumasta, niin jo aluksi piti talsia kolmisen kilometriä päästäkseen eroon juna-asemasta ja pois synkkäin metsäin siimeksestä.

Kun kylän valot alkoivat loistaa myöhään illalla – jostain syystä juna kulki juuri silloin – havaitsin hämmästyksekseni, että Oravan kauppa periferian viimeisessä peräkylässä oli yhä auki. Asiakasystävälliseen tapaan kaupan kupeessa odottivat jykevät penkit ja pöytä, ja niiden ääressä paikalliset luonnonsuojelijat nauttivat virvokkeita ja tarkkailivat lintumaailman sattumuksia. Liityin joukkoon, koska kauppakin oli nähtävä, eikä Obinitsa sitten A. O. Väisäsen päivien ole karannut mihinkään viimeiseen sataan vuoteen.

Oravasta sain lyhyen liftin tienhaaraan, josta hiekkatiet pölisivät kohti Piusaa ja Koidulaa. Valtavan peltoaukean toisella laidalla himersi Piusan hiekkakiviluolien ylle kohoava mäntykangas. Sinne oli vain muutama hassu kilometri, tai ehkä kolme tai neljä, mutta leuto kesäyö ei kehottanut kiirehtimään vaan tuuditti uskomaan että luonto pitää huolen omistaan. Siitä huolimatta, etten ollut vielä Setomaan sylissä vaan pahaisen Põlvamaan puolella.

Rautatiesillan jälkeen tie sukelsi kolkkoon ja sankkaan rotkoon, mutta päästyäni juureen kyltin, missä loppuu laakso ja kauhistukset, loin katseen taivahalle ja näin tähdet. Ne johdattivat minut ylös oikealle tielle kohti kirkkoa ja kalmistoa. Koira räksytti lähitalossa mutta sentään setoksi. Olin turvassa ja pian löytävä itseni Seto Seltsimajasta. Talon emäntä Rieka Hõrn luuli minua ensin rosvoksi ja olikin siinä oikeassa. Talsingin asukkaana kuulun Itämeren suomalaisiin rantarosvoihin, jotka käyvät verottamassa Viron uusia pienpanimoja aina Vormsia ja Sangastea myöten. Kukapa tietää, vaikka kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi saamme vielä viettää Obinitsa Breweryn avajaisia.