Virolaiset äänestävät kuntavaaleissa 13.–19. lokakuuta eli puolisen vuotta sen jälkeen, kun suomalaiset kävivät vaaliuurnilla samoilla asioilla. Valtuustojen toimikausi on Virossakin neljä vuotta. Viron yhä kärjistyneemmäksi ja sirpaleisemmaksi muuttuvalla poliittisella kentällä isot puolueet ovat vallanneet ilmatilan myös kuntavaalikeskustelussa, keskittyen kuitenkin pikemmin yleiseen poliittiseen sanomaansa kuin siihen, mikä tosiasiallisesti on kuntapäättäjien käsissä.
Viron kuntavaaleissa on tiettyjä käytännöllisiä ja periaatteellisia eroja Suomeen verrattuna. Ensinnäkin tietysti Viron pienuus: Suomessa valittiin kuntapäättäjät 308 valtuustoon, mutta Virossa kuntien ja kaupunkien lukumäärä on tätä nykyä 78. Virossakin kunnan- ja kaupunginvaltuustojen koko määräytyy asukasluvun mukaan, ja esimerkiksi Ruhnun saarella valtuutettuja valitaan seitsemän, Tallinnassa 79.
Myös äänioikeuden osalta maidemme lainsäädännöt eroavat toisistaan. Viron kuntavaaleissa äänioikeus on jo 16-vuotiailla, mikä on monien mielestä liian varhain. Tämä oikeus suotiin nuorille jo kymmenen vuotta sitten. Tuolloin lakimuutoksen puolestapuhujat huomauttivat Viron väestön ikääntyvän jatkuvasti. Tämän seurauksena vanhemmilla ikäryhmillä on vaaleissa yhä enemmän vaikutusvaltaa ja yhä iäkkäämmät henkilöt päättävät myös nuorten elämää koskevista asioista. Äänestysikärajan laskemisella pyrittiin lisäämään nuorten ikäluokkien osuutta äänestäjäkunnasta. Toisaalta oppositiossa katsottiin, että hallitusvastuussa olleet liberaalit halusivat kasvattaa nimenomaan itselleen suotuisaa äänestäjäpohjaa. Ikärajan alentamista ei toistaiseksi ole laajennettu koskemaan parlamenttivaaleja, joissa pääsee äänestämään Suomen tavoin vasta 18-vuotiaana.
Tämänkertaiset vaalit ovat siinä mielessä uudenlaiset ja erityiset, ettei Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisilla ole enää äänioikeutta riippumatta siitä, miten pitkään he ovat Virossa asuneet. Kansalaisuudettomat henkilöt (joita puhekielessä kutsutaan ”harmaapassilaisiksi”) saivat pitää äänioikeutensa vielä tämän syksyn vaaleissa, mutta neljän vuoden kuluttua hekin ovat äänioikeudettomia. Edellisten kuntavaalien tilastot havainnollistavat tämän pitkään kiistakapulana olleen ja poliittisia intohimoja herättäneen päätöksen (lue tarkemmin Elon vuoden 2025 talvinumerosta) merkitystä. Vuoden 2021 kuntavaaleissa Virossa oli kaikkiaan noin 1,075 miljoonaa äänioikeutettua, heistä Viron kansalaisia oli vajaat 910 000, muiden EU-maiden kansalaisia noin 25 600, Venäjän kansalaisia noin 70 500 ja kansallisuudeltaan määrittelemättömiä eli tosiasiallisesti kansalaisuudettomia henkilöitä noin 63 400. Venäjän kansalaiset ja harmaapassilaiset muodostivat toisin sanoen yli 12 prosenttia koko äänioikeutetusta väestöstä. Uusi järjestelmä vaikuttaa vaalituloksiin ennen muuta Itä-Virumaalla, mutta myös Tallinnassa.
Viron toteuttama äänioikeuden rajaaminen saattaa sivusta katsottuna tuntua varsin radikaalilta toimenpiteeltä, mutta useissa Euroopan maissa on jo aiemmin rajoitettu muiden kuin EU-kansalaisten osallistumisoikeutta vaaleihin eri tavoin, esimerkiksi edellyttämällä pitkää asumisaikaa maassa. Tässä mielessä Viro siis mukauttaa omaa käytäntöään muualla jo voimassa oleviin tiukempiin säännöksiin.
Virossa sanotaan usein, että kuntavaaleissa ei äänestetä puoluetta, vaan ihmistä. Tämä kertoo siitä, että paikallisvaaleissa monet äänestäjät tekevät päätöksensä henkilön ja hänen paikallisen tunnettuutensa ja maineensa, eivät niinkään tämän poliittisten kantojen perusteella. Virossakin tunnetaan sanonta, että veri on vettä sakeampaa, ja kuntavaalien kontekstissa naapurinmiehen status voi todella olla hänen poliittisia näkemyksiään olennaisempi tekijä. Parlamenttivaaleissa puoluekannan merkitys on suurempi, sillä niissä ehdolla ei tyypillisesti ole paikallistasolla tunnettuja vaikuttajia, vaan pikemminkin puoluetoimistojen listoille asettamia tähtiä.
Pienissä kunnissa ehdolle asetutaan usein valitsijayhdistysten listoilla. Valitsijayhdistyksiä perustetaan monesti nimenomaan sen takia, että ihmiset eivät pikkupaikkakunnilla halua otsaansa minkään puolueen leimaa, sillä sen pois peseminen saattaa olla hyvinkin vaikeaa. Valitsijayhdistykset korostavat tyypillisesti riippumattomuuttaan ja haluaan ajaa paikallista asiaa puoluepoliittisen linjan edistämisen sijaan. Todellisuudessa valitsijayhdistystä äänestämällä ei aina saa sitä mitä tilaa, sillä toisinaan niiden ydinryhmä muodostuu kuin muodostuukin johonkin puolueeseen kytköksissä olevista henkilöistä, jotka keräävät ympärilleen puoluesidonnaisuutta karttavia paikallisaktiiveja. Tällöin jälkimmäisetkin joutuvat joka tapauksessa tosiasiallisesti mukautumaan taustalla olevan puolueen ajatusmaailmaan ja usein myös käskyihin.
Valitsijayhdistykset ovat viime aikoina menestyneet kuntavaaleissa hyvin, sillä myös äänestäjät ovat kyllästyneet puoluepolitiikkaan. Paradoksi piilee siinä, että vaikka valitsijayhdistykset korostavat riippumattomuuttaan, ne törmäävät usein vaikeuksiin vallankäytössä juuri sen takia, että niillä ei ole puoluetoimiston kautta yhteyttä valtakunnan tason vallanpitäjiin. Kuntien pääasiallisia tulonlähteitä ovat Virossa luonnollisen henkilön tulovero sekä maavero. Kunnallisveroa ei kanneta eikä kunnilla ole oikeutta päättää paikallisista erityisveroista. Paljon riippuu siis kuntatasolla siitä, mitä keskushallinto päättää valtion budjetin jakamisesta, mukaan lukien varojen jyvittämien kunnille kohdennettuina ja tapauskohtaisina tukina. Ihannemaailmassa kaikki tietenkin jaettaisiin tasapuolisesti, mutta todellisuudessa onni on paremmin myötä niille, jotka ovat samassa veneessä hallituspuolueiden kanssa. Paikallistasolla on aina helpompaa olla vallassa, jos takana on pääministeripuolue eikä puolueista ainakin muodollisesti riippumaton valitsijayhdistys, jonka maailma loppuu kunnan tai kaupungin rajaan.
Vaikka poliittinen maailmankuva ja puoluesidonnaisuus eivät ehkä ole kovin merkittäviä tekijöitä kuntavaalien äänestyspäätöstä miettivälle äänestäjälle, puolueet yrittävät tuoda myös kuntavaalikeskusteluun ja -viestintään yhä enemmän valtakunnallisia teemoja, vaikkei kunnanvaltuustoilla ole niihin sanan sijaa. Kuntavaaleista yritetään näin tehdä eräänlaisia pienoiskansanäänestyksiä, joilla mitataan tukea maan hallituksen politiikalle. Selvimmin tämä on havaittavissa suurissa kaupungeissa, kuten Tallinnassa ja Tartossa, joissa niin sanottu naapurinmies-tekijä ei ole niin merkityksellinen. Suurissa kaupungeissa äänestyspäätös perustuu – toisin kuin pikkukaupungeissa ja -kunnissa – poliittisiin näkemyksiin ja puolueiden valtakunnalliseen suosioon, ei paikallisten kunnanisien edesottamuksiin.
Äänestäjien huijaamisen äärellä ollaan siinä tapauksessa, että valtakunnanpolitiikassa oppositiossa olevat puolueet yrittävät kampanjoida kuntavaaleja mahdollisuutena ”antaa arvosana hallitukselle” tai lupaavat asioita, joista kunnanvaltuustot eivät todellisuudessa voi päättää. Klassinen esimerkki on veropolitiikka. Joissakin aiemmissa kuntavaalikampanjoissa on nähty oppositiopuolueiden vaalimainoksia tyyliin ”Äänestä meidät valtuustoon, estä uudet veronkorotukset!”, vaikka todellisuudessa verotuksesta päättää parlamentti, ei kunnanvaltuusto. Tämänkaltainen populismi saattaa harhauttaa ihmiset uskomaan, että kuntavaaleissa annettu ääni voisi muuttaa valtion kurssia.
Populismi heijastuu myös tuloksiin. Virossa populistit ovat edellisissä kuntavaaleissa menestyneet monin paikoin varsin hyvin (esimerkiksi kansalliskonservatiivinen EKRE sai vuoden 2021 vaaleissa useissa kunnissa yli 20 prosenttia äänistä), sillä ne ovat saaneet äänestäjät liikkeelle valtakunnantason iskulauseillaan.
Viroa ja Suomea verrattaessa on hyvä pitää mielessä, että Virossa kunnanvaltuustot ovat vahvasti politisoituneita ja toimintatapana ei ole niinkään konsensuksen hakeminen, vaan pyrkimys vastapuolen nujertamiseen ja omien tavoitteiden läpi viemiseen. Viron valtuustoissa koalitio ja oppositio toimivat samaan tapaan kuin parlamentissa – enemmistö pyrkii nuijimaan päätökset läpi yksin, opposition vastalauseet ja ehdotukset huomioidaan vain harvoin. Laajapohjaista konsensusta ei useinkaan edes etsitä, vaan äänestyskäyttäytyminen määräytyy tiukasti puolueen linjan perusteella. Tämä puolestaan on johtanut umpikujiin esimerkiksi kunnan tulo- ja menoarvioita käsiteltäessä: koalitiossa noudatetaan vahvaa ryhmäkuria, oppositio käyttää kaikkia keinoja jarruttaakseen prosessia. Esimerkiksi Tallinnassa on täysin tavanomaista, että oppositio tekee budjettiin satamäärin muutosesityksiä, joita valtuusto käsittelee maratonkokouksissa yötä myöten.
Yhtäältä tämä tavallaan kuuluu normaalina osana demokratiaan, mutta toisaalta näin terävä vastakkainasettelu voi haitata ja vahingoittaa yhteistyötä etenkin pienissä yhteisöissä. Ajatellaanpa vaikka valtuustoa, jonka kaikki jäsenet asuvat samassa muutaman sadan asukkaan kunnassa, mutta eivät kykene neuvottelemaan keskenään, saati tekemään yhteistyötä, koska yhden taustalla on yksi, toisen taustalla toinen puolue. Virossa valtuustot tuppaavat usein olemaan koalition ja opposition taisteluareenoita, kun taas Suomessa toimintatapa muistuttaa pikemminkin pyöreän pöydän keskusteluita, joissa pyritään yhdessä edistämään oman yhteisön asioita puoluepoliittisista näkemyseroista huolimatta.