Viron vanhimmat meidän päiviimme säilyneet puurakennukset ovat peräisin Pohjan sotaa edeltäneeltä Ruotsin vallan ajalta. Ruhnun saaren kirkko, joka on tiettävästi rakennettu vuosina 1643–44, on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt kaikista vuosisatojen mittaan käydyistä sodista. Niin on tehnyt myös Viron ulkoilmamuseon rakennuskantaan nykyään kuuluva Sutlepan kappeli. Sen tarkka rakennusaika ei ole tiedossa, mutta ajoittuu joka tapauksessa 1600-luvulle. Vanhimpiin säilyneisiin puurakennuksiin lukeutuu myös Keskveren kartanon päärakennus, ns. Urbaltisch-tyylinen asuinrakennus manttelihormeineen, pienine ruutuikkunoineen ja korkeine aumakattoineen.

1800-luku oli puurakentamisen kukoistuskautta ja tuolta ajalta peräisin oleva rakennuskanta on monipuolista niin tyylisuuntien kuin käyttötarkoitustenkin osalta. Puun etuja olivat ennen kaikkea hyvä saatavuus ja edullinen hinta, ja uusien sahojen perustaminen paransi tilannetta tältä osin edelleen. Kesälomailun yleistyminen kasvatti tarvetta kausiluonteisessa käytössä oleville rakennuksille, ja puutalojen todettiin soveltuvan loma-asunnoiksi kivitaloja paremmin. Toisaalta maaorjuuden lakkauttaminen ja talonpoikien liikkumisvapaus yhdessä teollisuuden kehittymisen kanssa johti kaupunkien nopeaan kasvuun. Kaupunkiin saapuvien uusien työläisten majoittamiseen sopivat parhaiten juuri puutalot. Valtuustoissa käytiin jatkuvasti keskusteluita siitä, että kaupungeissa on velvoitettava kivirakentamiseen, mutta Suomesta poiketen tulokset jäivät laihoiksi ja Virossa suurimpiin kaupunkeihin nousi vuosittain satoja puutaloja. Valtaosa niistä oli vuokrataloja työläisille, mutta varsin paljon rakennettiin myös edustavia ja tilavia herrasväen asuintaloja.

Tallinnassa on säilynyt joukko 1900-luvun alun puutaloja, joissa on ”kaikki mukavuudet” eli keskuslämmitys, vesijohto ja kylpyhuone. Tuon aikakauden puurakentamisen symboliksi on kuitenkin muodostunut ns. Lender-talo – kaksirappuinen (paloturvallisuusvaatimus) ja kaksikerroksinen talo, jonka asunnot ovat yksinkertaisia hellahuoneita. Niitä ehti ennen ensimmäistä maailmansotaa nousta Tallinnaan useita tuhansia. Talotyyppi sai nimensä suunnittelijaltaan, nuorelta rakennusinsinööriltä Voldemar Lenderiltä. Talojen rakennuttajat olivat pääosin virolaisia, jotka olivat vaurastuneet kaupungissa niin, että pystyivät sijoittamaan pääomiaan vuokratalojen rakentamiseen. Paikallisvaalien äänioikeus perustui tuolloin varallisuuteen ja kiinteistöomistuksiin, ja Tallinnassa nimenomaan kansallisuudeltaan virolaisten äänioikeutettujen määrä kasvoi nopeasti. Niinpä vuoden 1904 kaupunginvaltuuston vaaleissa vei voiton venäläisten ja virolaisten yhteinen vaaliliitto, ja Tallinnaa aiemmin hallinneet baltiansaksalaiset joutuivat väistymään vallankahvasta. Puutalotyypille nimensä antanut Voldemar Lender valittiin vuonna 1906 ensimmäisenä virolaisena Tallinnan kaupunginjohtajaksi. Hän siis symboloi useammallakin tavalla virolaisten kaupunkilaistumista.

Puurakentamisen suosio jatkui itsenäistyneessä Virossa aina toinen maailmansotaan saakka. Pelkästään kivitalorakentamiselle varattuja alueita onnistuttiin kyllä lopulta laajentamaan, mutta rajoitukset koskivat silti vain kaupunkikeskustoja. Riiasta ja Helsingistä poiketen Tallinnassa rakennettiin vielä 1930-luvulla Pelgulinnan, Kalamajan, Kadriorgin ja Kassisaban kaupunginosiin puutaloja. Näille ns. Tallinna-tyypin puutaloille on tunnusomaista talon keskellä oleva kivinen porraskäytävä. Sekä Lender- että Tallinna-tyypin talot ovat nykyään hyvin arvostettuja asuintaloja.

Neuvostoaika toi tullessaan suunnanmuutoksen. Puu ei ensinnäkään ollut ihanteellinen materiaali rakentamisen nopeutta ja massamittaisuutta korostaneiden teollisten rakennusmenetelmien tarpeisiin, ja lisäksi laadukkaan rakennuspuutavaran saatavuus heikkeni. Puu syrjäytettiin siis rakennusalalla marginaaliin, yksityisrakentamisessa käytettäväksi raaka-aineeksi – sille oli käyttöä omakotitalo- ja mökkityömailla, kunnes kivestä tuli 1980-luvulla helpommin saatavissa oleva materiaali näitäkin tarpeita ajatellen.

Matkalla takaisin juurille

Uudelleenitsenäistymisen aikaan tulimme itse asiassa puusta vieraantuneina. Rakennusalalla sitä ei pidetty materiaalina eikä minään, ja historialliset puutaloalueet miellettiin rappioseuduiksi, joilla asuu epäsosiaalista ainesta. Jopa kiinteistöjen hintakatsauksissa puu- ja kivitalot olivat omissa kategorioissaan.

Tuulen suunta alkoi vähitellen kääntyä vuosituhannen vaihteessa, jolloin Viimsiin nousi muutamia huippuarkkitehtien suunnittelemia puuomakotitaloja. Vielä olennaisempi vaikutus asenteisiin oli ensimmäisillä puurakenteisilla julkisilla rakennuksilla. Oma osuutensa kehitykseen oli varmasti pohjoisnaapureillamme suomalaisilla, joiden tyylikästä ja johdonmukaisesti kehitettyä puurakentamista käytiin ihailemassa. Silti puuta käytettiin Virossa edelleen lähinnä viimeistelymateriaalina eikä niinkään rakenteissa. Pian tämäkin muuttui. Teknologian kehittämisen ohella puuteollisuudessa ryhdyttiin kiinnittämään huomiota puun maineen parantamiseen ja suosion kasvattamiseen. Samalla käynnistettiin puuarkkitehtuurikilpailu, joka järjestettiin vuonna 2023 jo 21. kerran. Johdonmukaisuuden ja jatkuvuuden tuloksena voimme nyt jo puhua virolaisesta puuarkkitehtuurista trendikkäänä ja huomattavana osana arkkitehtuurimme kokonaiskuvaa, eikä siihen enää suhtauduta marginaalisena harrasteluna.

Viime vuosien kilpailuja tarkasteltaessa nousevat esiin selkeät suosikit niin rakennustyyppien kuin tilaajien osalta. Tämän vuosisadan ensimmäiset puuarkkitehtuurin taidonnäytteet edustivat useimmiten talonpoikaista traditionalismia – uusia asuinrakennuksia historiallisille sijoille, pihoille tai kyläympäristöihin – mutta sittemmin kuva on monipuolistunut. Talonpoikaistraditionalismi on edelleen in, mutta sen rinnalla näemme myös puurakenteisia julkisia rakennuksia, kuten kouluja, päiväkoteja, museoita ja toimistotaloja. Ilahduttavaa on etenkin valtion ja muun julkisen sektorin osuus hankkeista – sen toki voi edellyttääkin olevan hyvän arkkitehtuurin ja innovatiivisen materiaalien käytön puolestapuhuja.

Uutena ilmiönä ovat nousseet esiin niin sanotut mikrotalot – esimerkiksi vierasmajat, viikonloppuasunnot tai pikkutalot, joissa asutaan varsinaisen asuintalon rakentamisen ajan. Pienimuotoisuudestaan huolimatta mikrotalot ovat arkkitehdeille inspiroivia kohteita, jotka saattavat tarjota enemmän leikittelyn mahdollisuuksia kuin konventionaalisemmat ja normisidonnaiset julkiset rakennukset.

Pitkän aikaa puutalo tarkoitti käytännössä aina vaakahirsirakennusta, mutta 1900-luvulle tultaessa tapahtunut murros toi tullessaan pystyhirsitalot. 2000-luku taas on tuonut puurakentamiseen suurempia muutoksia kuin koko edellinen vuosituhat yhteensä. Massiivipuun rinnalle on tullut liimapuu, ja CLT eli ristiinliimattu massiivipuu avaa täysin uusia mahdollisuuksia niin puutalojen rakentamisessa kuin viimeistelyssä. On todella hienoa, että koko tämä mahdollisuuksien kirjo on olemassa ja sitä myös yhä enemmän hyödynnetään pienessä Virossa. Puu on ekologisena, hiiltä sitovana ja ihmiselle luonnostaan mieleisenä materiaalina palannut jäädäkseen.