A. H. Tammsaare

Rakastin saksalaista

Aviador, 2019
Suomennos Juhani Salokannel

Viron klassikko Anton Hansen Tammsaare elää taas väkevästi sekä kotimaassaan että meillä Suomessa. Tanel Toomin suurelokuva Tõde ja õigus on kahminut kiitoksia ja katsojia. Alkuteos, viisiosainen Totuus ja oikeus valmistui suomeksi kokonaisuudessaan 2013 Juhani Salokantelen käännöksenä ja hänen Tammsaare-elämäkertansa Nuoren Viron omatunto 2017. Tämän vuoden alussa se julkaistiin myös viroksi.

Meillä on siis todella pohjaa arvioida nyt Salokantelen uutta suomennosta, Tammsaaren romaania Rakastin saksalaista (Ma armastasin sakslast), joka ilmestyi 1935, pari vuotta suureepoksen viidennen osan jälkeen.

Jos kuvittelee, että Tammsaare halusi levähtää ja kirjoittaa vaihteeksi pienen rakkauskertomuksen, erehtyy. Hän latasi tähänkin teokseen teemoja, joita käsitteli aiemmassa tuotannossaan, mutta tiivistää ne nyt muutamaan aiheesen. On virolaisen porvarisperheen kuvaus, on saksalaisen kartanoluokan romahdus nuoressa Virossa, on ylioppilasmaailman yhteiskunnallinen analyysi – ja tietysti kaiken keskiössä kaksi ihmistä, jotka epätoivoisesti yrittävät rakastaa toisiaan.

Lukijan ei kannata pelästyä romaanin monimutkaisesti selittelevää alkulausetta, joka tarkoituksellisesti panee epäilemään tulevaa rakennelmaa. Kyseessä on klassisen kehyskertomuksen muunnelma, joka harhauttaa lukijaa uskomaan, että Tammsaare on todella löytänyt ja julkaissut erään kuolleen nuorukaisen postuumin käsikirjoituksen. Älkäämme antako tämän hämätä itseämme.

Ylioppilaan, sittemmin ministeriön virkamiehen Oskarin kertomus käynnistyy verkkaisesti ja monin kaarroksin, mutta siihenkään ei kannata heti työlästyä. Vähitellen Tammsaaren pohjaltaan perinteinen, mutta ovelia koukkuja sisältävä kerrontatekniikka paljastaa luonteensa. Kaikki ei ole niin kuin pinnalta näyttää, eikä Oskar ole luotettava kertoja mitä hänen omiin tunteisiinsa tulee. Romaanissa puhutaan paljon ruuasta, siinä on joutavan tuntuista lörpöttelyä, siinä harrastetaan tapakasvatusta ja tavanomaista kotielämää. Keskustelujen liepeillä Oskar häilyy kuin Hamsunin nälkäinen, epävarma, ulkopuolinen nousukas, joka ei tunnu löytävän luontevaa sijaa muuttuvassa yhteiskunnassa. Romaani kaihtaa poliittisia viittauksia, vaikka eletään kireää aikaa; Hitleriä tai Pätsiä ei muistaakseni edes mainita.

Sitä syvemmin paneudutaan kotimaan tasolla saksalaisten ja virolaisten välisiin suhteisiin, vanhan yläluokan ja itsenäistyneen kansan päälaelleen kääntyneeseen tilanteeseen. Oskar ihastuu vuokranantajansa perheessä lasten kotiopettajaan, saksalaiseen Erikaan, joka on syntyperältään aatelinen. Mikään kaunotar Erika ei ole, mutta hänessä on taustastaan nousevaa vetovoimaa, joka tehoaa Oskariin.

Teoksen ydinkeskustelu käydään Erikan ukin ja Oskarin välillä edellisen pienessä asunnossa, joka on sullottu täyteen hänen kartanostaan pelastettuja huonekaluja. Ukki on asemansa ja omaisuutensa menettänyt paroni, joka mittelee vastapuolta edustavan virolaisnuorukaisen mahdollisuuksia Erikan tulevana miehenä ja havaitsee ne köykäisiksi. Monisäikeinen väittely, jossa Oskar nöyrästi perääntyy, käsittelee Viron menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä erityisesti ylioppilaskorporaatioiden (meillä osakuntien) merkitystä maan kehityksessä.

Ylioppilaita ja heidän yhteisöjään on paljon kuvattu virolaisessa kirjallisuudessa (Kross ja kumpp.) toisin kuin meillä Suomessa, missä laji on jokseenkin Kiannon ja Leinon muistelmien tai Waltarin nuoruudenromaanien varassa. L. Onerva ja Kyösti Wilkuna kirjoittivat nousukasylioppilaista, mutta sittemmin laji oheni yksityisten elämysten kirjaamiseksi. Kouluromaani on meillä vielä harvinaisempi verrattuna Viron rikkaaseen viljelmään, Oskar Lutsista Tammsaareen ja myöhempiin. Tätäkin eroavuutta olisi kiintoisaa tutkia lähemmin.

Oskarin ja Erikan suhde on toteutumaisillaan, siihen olisi henkilötasolla edellytyksiä, mutta monet ulkoiset seikat nousevat esteiksi. Tämä on rakkauskertomus, jossa osapuolten välillä ei vaihdeta edes yhtä suudelmaa. Rakastavaiset tavoittelevat platonista idealismia, joka mahdottomuudessaan raukeaa tyhjiin. Käytännön tasolla kyse on myös arkisista väärinkäsityksistä. Nuoret ovat hyvin estyneitä, tunteitaan he joutuvat pidättelemään ja ilmaisemaan kiertoteitse. Lopulta tästä kehittyy virolainen muunnelma Romeosta ja Juliasta, yhtä synkkä siitä tulee. Ilmeisesti molemmat kuolevat omasta tahdostaan, mutta ihan kaikkea Tammsaare ei paljasta. Erikan pitkä postuumi kirje epilogissa heittää selittävän takavalon edeltäviin tapahtumiin, varsinkin ratkaisevaan kohtaamiseen, mutta yhtä kaikki lukija jää hedelmällisesti ymmälleen nuorten vaikuttumista. Mitä jäi selvin sanoin ilmaisematta? Hyvä taideteos jättää yhtä ja toista tulkittavaa rivien väliin.

Juhani Salokannel on kokenut suomentaja ja täysin sisällä Tammsaaren maailmassa, joten tuloksena on luotettavaa proosaa alkuteoksen kuivakiskoisistakin pyörähdyksistä. Suomentaja joutuu välillä kääntämään suomeksi Erikan ukin jäykän vierasperäistä replikointia ja selviää soveltamalla meille elokuvista tuttua ruotsalaisperäisten herrojen puheenpartta.

Rakastin saksalaista on kaikessa omaperäisyydessään hieman outo mutta lopulta palkitseva lukuelämys.

Panu Rajala

Elo 3/2019