Tõde ja õigus perustuu yhteen virolaisen kirjallisuuden perusteoksista, A. H. Tammsaaren samannimisen romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Kovasti odotettu, kaksi tuntia 45 minuuttia kestävä suurelokuva sai ensi-iltansa 20. helmikuuta, juuri ennen Viron 101. itsenäisyyspäivää. Ensimmäisen viikon aikana elokuvaa näytettiin 80 salissa ympäri Viron ja se keräsi 90 550 katsojaa, mikä on Viron ehdoton ennätys.
Tõde ja õigus onkin huikea elokuva, joka vie mukanaan ensimmäisistä kuvista lähtien. Virolaiset elokuvakriitikot ovat jo ehtineet kutsua sitä vuosisadan elokuvaksi. Myös katsojien arviot ovat olleet kiittäviä, jopa ylistäviä. Ihmiset jakavat elokuvan herättämiä tunteita ja ajatuksia aktiivisesti sekä sosiaalisessa mediassa, kommenteissa, keskinäisissä keskusteluissaan että televisiossa ja radiossa. Hieman leikillään voisikin sanoa, että juuri ennen Viron parlamenttivaaleja ilmestynyt elokuva tuntui vaaliväittelyiden ja ristiriitojen keskellä olevan yksi niistä harvoista asioista, jotka erilaisista maailmankatsomuksista tai puoluepoliittisista eroista huolimatta yhdistivät ihmisiä.
Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut aikaisemmin lyhytelokuvia tehnyt Tanel Toom, jonka lyhytelokuva Pihtimus voitti mm. opiskelijaelokuvien Oscarin. Tõde ja õigus on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Ajatus elokuvasta alkoi itää vuonna 2010 Toomin luettua romaanisarjan ensimmäisen osan. Nuoren, tuolloin 27-vuotiaan, Toomin halua debytoida näin paljon vastuuta edellyttävällä teoksella on ihmetelty. Toom on kertonut tunteneensa vastuun, mutta se ei vähentänyt hänen intoaan filmatisoida virolaisille tärkeää tarinaa. Päinvastoin, into vain kasvoi.
Toom on tarinan suhteen pysynyt uskollisena romaanille. Myös dialogit ovat suoraan kirjasta, mutta hän on myöntänyt nopeuttaneensa tapahtumien tempoa elokuvaan sopivaksi, samalla kuitenkin seuraten, että kaikki tapahtumalinjat ja hahmot piirtyisivät tarpeeksi hyvin. Romaanissa hypitään ajallisesti edestakaisin, mutta elokuva etenee kronologisesti, siksi pelkästään tarinan aika-akselin rakentaminen kesti Toomin mukaan vuoden. Elokuvaa alettiin kuvata vuonna 2017, kuvauksiin kului puolentoista vuoden aikana 75 kuvauspäivää.
Neljännesvuosisadan aikana tapahtuva elokuva alkaa, kun intoa ja tarmoa täynnä oleva Andres saapuu vaimonsa Krõõtin kanssa rakentamaan uutta elämää velaksi ostetulle soiselle tontille Vargamäelle. Siitä alkaa läpi elämän kestävä taistelu niin luonnon ja kohtalon kuin kiusanhaluisen naapurin Pearunkin kanssa kiistellen ja oikeutta käyden. Elämä on kuitenkin varannut Andrekselle enemmän kärsimystä kuin toivottuja tuloksia ja hän alkaa yhä epätoivoisemmin etsiä totuutta ja oikeutta sekä kapakasta, oikeussalista että Raamatusta. Näiden etsiskelyjen uhreiksi hän asettaa perheensä, läheisensä ja itsensä. Unelma kukoistavasta tulevaisuudesta siirtyy koko ajan kauemmaksi.
Sekä Toom että muu työryhmä ovat tehneet perusteellista työtä prosessin jokaisessa vaiheessa. Sen huomaa elokuvasta, elokuvan teon taustoja avaavasta dokumentista ja sen kuulee niin Toomin itsensä kuin muiden tekijöiden haastatteluista. Elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyy heti loistavaan lavastukseen ja ohjaukseen, lumoavaan valoon ja maisemiin sekä väripalettiin. Erityisen hyvin on onnistuttu kuvaamaan luontoa, maisemia ja vuodenaikojen vaihtelua. Jotkut kuvat ja kohtaukset veivät ajatukset lapsuuteni maaseudulle: heinäntekoon paahtavassa auringonpaisteessa, kotieläinten hoitoon, makealta tuoksuviin kasteisiin kesäaamuihin, kurkien ja ruisrääkän lauluun sekä kultaisen valoisiin auringonnousuihin ja -laskuihin peltojen yllä.
Tunteikkaat ja jännittyneet kohtaukset päähenkilöiden välillä on onnistuttu tallentamaan erityisellä herkkyydellä. Elokuvan rytmi ja toistuvat motiivit toimivat erittäin hyvin. Myös musiikilla on tärkeä tehtävä, mutta sitä on annosteltu taitavasti ja juuri sopivissa määrin siten, että hiljaisetkin hetket kantavat. Maskeeraajat ovat tehneet ainutlaatuista työtä. Koska elokuvan tapahtumat sijoittuvat 25 vuoden ajalle ja näyttelijät ovat samoja, päädyttiin Virossa ensimmäistä kertaa tekniikkaan, jossa näyttelijöiden kasvoille liimataan silikonista tehdyt ikääntyneemmät kasvot. Jos jostain kuitenkin pitää huomauttaa, niin ehkä täydellisesti muotoilluista kulmakarvoista ja parroista, jotka eivät ole kovin ominaisia tuon ajan talonpojille.
Maininnan ansaitsevat myös erinomaiset näyttelijät. Katsoja huomaa heti, että ohjaajan ja näyttelijöiden välillä on vallinnut luottamuksellinen suhde. Toom onkin myöntänyt, että toimiva näyttelijäyhteisö on tässä tarinassa erityisen tärkeä, siksi sopivat näyttelijät valittiin äärimmäisen perusteellisesti. Se kannatti – pääosien näyttelijät toimivat täydellisesti yhdessä ja Priit Loog (Andreas), Priit Võigemast (Pearu), Maiken Schmidt (Krõõt), Ester Kuntu (Mari) ja Simeoni Sundja (Juss) tekevät erinomaiset roolisuoritukset. Kehut ja aplodit ansaitsevat silti kaikki muutkin lapsista kotieläimiin.
Totuus ja oikeus sisältää ajattomia ja universaaleja teemoja, jotka puhuttelevat ihmisiä vuosisadasta tai -kymmenestä riippumatta. Elokuvassa kuvattu ja virolaisille ominaisena pidetty ajattelutapa kätkee sisäänsä yleisinhimillisiä teemoja, joihin monet pystyvät samastumaan: jatkuva tulevaisuuden vuoksi ponnistelu sekä se, miten helppo tavoitetta kohti kamppaillessa on tulla sokeaksi ja unohtaa, kadottaa ja hävittää kaikki tärkeä ympäriltään. Kun työn paiskimisesta ja tulevaisuuden suunnitelmiin keskittymisestä tulee pakkomielle, voi päämäärä kadota kokonaan, ja samalla myös kaikki muu, mikä elämässä oikeasti on tärkeää.
On mukava todeta, että elämyksiä tarjoavan elokuvan lisäksi Totuuden ja oikeuden filmatisoinnin myötä kiinnostus A. H. Tammsaaren teoksia kohtaan on sekä kirjastoissa että kirjakaupoissa kasvanut. Henkilökunnan mukaan eniten kysytään Totuuden ja oikeuden ensimmäistä osaa, mutta elokuvan takia myös muut Tammsaaren teokset ovat kasvattaneet suosiotaan. Tekijät itse ovat kertoneet, että heidän salainen toiveensa oli elokuvan avulla saada ihmiset lukemaan kirja uudelleen tai tarttumaan siihen ensimmäistä kertaa. Niin näyttää myös tapahtuneen.
Totuus ja oikeus -romaanisarja on ilmestynyt Juhani Salokantelen suomentamana 2002–2013.