Virolainen aforistiikka on elellyt varsin erillään suomalaisesta kollegastaan. Kokoelmien määrissä Suomi on kurottunut edelle pitemmän ajan kuluessa niin, että meillä voidaan katsoa ilmestyneen mietelmiä koko itsenäisyyden ajan ja vähän pitempäänkin. Virossa varsinaisia tekijänkokoelmia on tullut julki harvakseltaan ja myöhään, vaikka aforismien historian voi naapurissakin ulottaa sadan vuoden taakse. Selvimmin esiin nousseita tekijöitä virolaisessa mietelmäkirjallisuudessa ovat ”kotivirolainen” Arvo Valton ja ulkovirolainen Ilmar Laaban.
Aforismin sielunmaisema
Suomalaisen aforismin varhainen mestari Juhani Siljo julkaisi 1919 seuraavan, aforismia itseään koskevan mietelmän eli ns. meta-aforismin:
Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.
Siljoa lainatessa virkkeestä on usein pudotettu turhat rönsyt ja jätetty jäljelle vain napakka loppu, jossa ajatus tekee mainitun ”pienen mutta tiukan solmun”. Sen varaan lienee ollut hyvä rakentaa, koska moni muukin on sorvannut aforismin juuri aforismista. Muutama näyte:
Aforismissa raotat ovea sielunmaisemaasi. (Armi Hirsimäki)
Aforismissa ajatus on sanavalmis. (Matti Saurama)
Aforismi on lintu, joka tulee ja menee – ilmoittamatta kenen luota ja kenen luo. (Kalervo Tuukkanen)
Virolainen Maria Teiverlaur luottaa hänkin sanan ja ajatuksen voimaan mutta tuo rinnalle myös vahvan ironian:
Mõtte ja mõttetuse piir on muutlik.
Ajatuksen ja typeryyden raja on häilyvä.
Teiverlaur tulee kirjanneeksi lajin keskeisen idean ja vaaran: ajatuksen pitäisi painaa tarpeeksi, ettei se sorru kliseisyyteen tai vaikkapa liikaan opettavuuteen. Siitäkin huolimatta, että lauseet jäävät usein tulkinnalle avoimiksi ja niiden vastaanotto riippuu jopa tunnetilasta. Vihje voi jäädä summittaiseksikin. Kristian Blombergin ”Pimeys alkaa puhua, vastata, komentaa” näyttää kommentilta Paavo Haavikon mietekirjaklassikkoon Puhua, vastata, opettaa (Otava 1972). Ehkä onkin, kukapa sen niin tarkkaan tietäisi.
Sanomisen tahto liitettynä sanavalmiuteen luo yhdistelmän, jonka tekijäksi odotetaan harjaantunutta taitajaa. Arkisimpien viisauksien välttelyssä kokemuksen uskotaan tuottavan kiistatonta etua. Tai kuten asian muotoili Samuli Paronen usein siteeratussa mietelmässään: ”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa, että maailma on sana.” Tosin näin pitkä harjoittelujakso on myös kyseenalaistettu. Esimerkiksi Virpi Alanen on hiljattain virnuillut Parnassossa Parosen suuntaan ja todennut, että hänen pitäisi odottaa vielä 35 vuotta, ennen kuin voi todeta yhtään mitään. Alanen on tuonut Suomessa aforismin jaloa genreä esiin muissakin yhteyksissä.
Muoto
Yleensä aforismiksi käsitetään lauseen tai virkkeen pituinen lyhyt ajatelma, joka tosin voi laajeta pitemmäksi kappaleeksi tai perättäisten mietelmien sikermäksi. Sikermällisiä aforismeja ovat meillä kirjoittaneet muiden muassa Paavo Haavikko sekä Markku Envall, joka vuonna 1990 palkittiin Finlandia-palkinnolla mietekokoelmastaan Samurai nukkuu. Kokoamassaan yleisesityksessä Aforismin vuosisata (1997) Envall mainitsee myös aforismin laajemman muodon eli pienoisesseen kaltaisen nk. ”fragmentin”, joita sisältyy useaan mietekirjaan. Aforismina suositaan silti pikemmin lyhyttä muotoa, kuten Envall itsekin tekee mainitussa kirjassa ja muualla.
Fragmentin käsite luo hauraan sillan Viroon. Monessa mukana ollut Friedebert Tuglas ikuisti jo Marginaliassaan (1921) ”mietteitä ja mielialoja”, joista osa on lyhyitä aforismeja, osa kaskuja ja mielikuvia, osa pidempiä pohdintoja. Fragmentteja liki tulevat Virossa usein myös ”miniatyyrit”, jotka esimerkiksi Arvo Valtonin parissa teoksessa menevät päällekkäin sekä lyhyiden että pitkien aforismien kanssa. Valtonia selvemmin fragmenttien luokkaan voi laskea Jan Kausin Tähtiä ja neonvaloja (1990, alkuteos onkin nimeltään Miniatuurid.) Niin Tuglaksen, Valtonin kuin Kausin osalta voi tietysti kysyä, ovatko fragmentti ja miniatyyri sittenkään sama asia, mutta riittäköön tähän toteamus, että virolaisessa miniatyyrissä on aforistisia piirteitä.
Toinen näkökulma mietelmän muotoon on Virossakin se, että aforistisen sisällön omaavaa tekstiä ei syystä tai toisesta ole kutsuttu aforismiksi. Juhan Liiv julkaisi muutaman mietelmän ”proosansirpaleena” (proosakild), Jaan Kross taas suosi Vahelugemised-sarjansa ajatuskiteymissä nimitystä ”väitevirmaline”. Tässä esimerkki Krossin ”väittävästä revontulesta”, yhä varsin ajankohtaisesta muuten:
Demokraatia jõud tema hapruses ongi. Raudne demokraatia oleks ju iseenese karikatuur.
Demokratian voima piileekin hauraudessa. Rautainen demokratiahan olisi oma karikatyyrinsä.
Aforismi ei ole lisäksi suinkaan vierastanut muita kirjallisuudenlajeja, kuten tiivistä runoa, sananlaskuja tai hybridimäisiä sekamuotoja; Virpi Alanen on hakenut sille oikeutta jopa ”kritiikin tihentymänä”. Polkuja on siis tarjolla. Näin haikurunoilee Kauksi Ülle setoksi opetusrunon kanasta, joka kuvittelee hautovansa kultamunan vailla riittäviä kykyjä (eli siipiä).
Kana om pesäl.
Kas havvut munnõ kullatsit?
Kasvada tsiibu!
Eläintarinoiden usein jälkiviisaassa opettavuudessa voi nähdä kuva- ja mietelmäreitin, joka polveilee Aisopokselta kautta Jules Renardin (”Kirppu: jousitettu tupakanpuru”) tai Henri Michaux’n (”Pankaa kukko munimaan, kana puhuu”) ja päätyy Ramón Gomez de la Sernan muodikkaisiin greguerioihin: ”Kilpikonnissa on kaiverrus, jota kukaan ei ole onnistunut tulkitsemaan”. Eläimet ovatkin aina painaneet kieliin aforistisen jälkensä: Happamia, sanoi kettu.
Suureen kansainväliseen suosioon ovat säännöllisesti nousseet aatostaitureista hauskimmat ja pirullisimmat, kuten ennen Gomez de la Sernaa puolalainen Stanislaw Jerzy Lec. Vaan osaavat ne muutkin, vaikka filosofi Søren Kierkegaard: ”Parhaan todistuksen olemassaolon kurjuudesta saa tarkkailemalla olemassaolon ihanuutta.”
Valton ja Viro
Virosta ei ole kohonnut maailman aforistikkojen nasevimpaan kastiin ketään – kuten ei Suomestakaan. Puolentoista miljoonan asukkaan pikkumaa voi silti ylpeillä alan pitkäaikaisella harjoittajalla, sillä mainittu Arvo Valton on vuosina 1977–1993 julkaissut miniatyyrin ohella ainakin kuusi varsinaista mietekokoelmaa sekä palannut aiheeseen kuluvallakin vuosituhannella. Mietelmissään Valton on genren perinteiden mukaisesti esiintynyt napakkana ja terävän kriittisenä.
Hyvin tuotteliaan kirjailijan kiinnostus on tunnetusti kohdistunut myös suomensukuisiin kansoihin, joiden kirjallisuuden virontamisessa Valton on tehnyt valtavan urakan kääntäjänä sekä projektien vetäjänä. Aforistiikkaa Valtonin käänöstoiminta koskettaa siltä osin, että hän on 2010 yhdessä Niina Aasmäen ja Natalja Konstantinovan kanssa virontanut valikoiman ersämordvalaisen Tšislav Žuravljovin riimillisiä lyhytrunoja. Niiden sisältö on usein, joskaan ei aina, selvän aforistinen.
Viron itsenäisyyden uusimman kauden alku lisäsi virolaisten mietekirjojen määrää ainakin kahdella. Alussa mainitun Maria Teiverlaurin Mõtteveski-kokoelman ohella vuonna 1992 aforismikokoelman julkaisi myös runoilija ja toimittaja Siim Kärner, jonka Salaküti märkmed eroaa ajankohtaisen pessimisminsä vuoksi Teiverlaurin perinteisemmästä mietekirjallisuudesta. Runoa ja aforismeja sisältävä teos ilmentää epäuskoa ja pettymystä saavutettuun valtiolliseen tilaan: ”Myös voitonseppeleet kuihtuvat.”
Vuosituhannen vaihteessa Teedy Tüür julkaisi Virossa harvinaisen, kristillispainotteisen mietekirjan Aforismid. Õhtune tagasivaade päevale (2000). Hivenen näkymättömpiä eli vain (aikakaus)lehtien palstoille päätyneitä mietelmiä on luonut virolaisen kulttuurin grand old man Kalle Kurg.
Ulkovirolaisista kirjailijoista Paul Laan julkaisi 1972 kokoelman Mõttelend. Pilte ja peegeldusi. Eräs Laanin lohkaisu sopii kommentiksi yhä käytävään ikävään keskusteluun: ”Katolinen kirkko ei tunnusta maallikkojen intiimejä suhteita avioliiton ulkopuolella. Omilta pappismiehiltään se kieltää ne avioliitossa.”
Totuuden ongelma
Totuus vaikuttaa olevan aforistikkojen erityisessä suosiossa. Senkö vuoksi, että sillä voi viitata kaikkeen mahdolliseen niin epämääräisellä tavalla, ettei kohta viitata enää mihinkään?
Suomalaisen Kaj Kalinin totuus liittyy omakohtaiseen rakkauteen Veressä-kokoelmassa: ”Totuus on nimetön. Rakkaus nimeää. Tätä ei ehdi väistää.” Kun Kalevi Korsu puolestaan kirjoittaa, että ”Jos kiellät, älä koskaan totuutta”, joudumme olettamaan, että totuus on Korsulla jossain olemassa, ehkä vain piilossa. Lähes yhtä avoimeen tulkintaan pohjaa Armo Hormia mietelmässään ”Totuuksien arvo on sitä suurempi kuta enemmän ne käsitettyinä muuttavat maailmankatsomustamme”. Lukijan itse keksittäväksi jää, muuttavatko katsomustamme lopulta Buddha, isänmaallisuus vai kahvinporot; aforistikolle tämän ilmaisemiseen näkyy hyvin riittävän sana totuus.
Arvo Valton liittää totuuden politiikan ohella uskontoon kärkevässä ajatelmassaan ”Dogma on püha tõde, mis ainuõigeks pühitsemise läbi valeks muutub”. (Dogma on pyhä totuus, joka muuttuu valheeksi, kun se siunataan ainoaksi oikeaksi.) Tätä vuonna 1977 julkaistua aforismia tuskin tarvitsi edes ilmestymisaikanaan lukea rivien välistä, niin suoraa puhetta se on mitä tahansa uskonkappaletta tai autoritaarisuutta kohtaan.
Maasta riippumatta vahva epäily ja kärjistys kuuluu aforismin peruskeinoihin tehon tavoittelussa. Kari Hännisen ”Yhdellä Iskralla sytyttäisi monta Pravdaa” on paitsi nokkela pila niin myös rankkaa arvostelua entisen Neuvostoliiton keskeistä sanomalehteä eli juuri ”Totuutta” kohtaan. Todettakoon selitykseksi myös, että Iskra- eli Kipinä-nimisiä lastenlehtiä ilmestyi itänaapurissa monella taholla, myös Virossa Säde-nimisenä; nuorenahan vitsa väännetään. Suomalainen Hänninen tulee mietelmäänsä hänkin ikuistaneeksi totuuden ainaisen ristiriitaisuuden, jonka kanssa eläminen oli monille virolaisille suorastaan myötäsyntyistä, Georg Orwellin tarjoamaa dystopiaa lähietäisyydeltä.
Saako aforismilla leikitellä?
Jouni Apajalahti on tuonut suomalaiseen aforistiikkaan kielellistä leikittelyä kai harvinaisemmasta näkökulmasta:
Arkipuheet ovat usein kaksimielisiä, juhlapuheet sitä vastoin maksikielisiä.
Miljalla kanisteri – kaljalla ministeri. Ihmisiä molemmat.
Vaikka sananmuunnokset ovat lopulta vain kielellinen keino muiden rinnalla, ne on suotta liitetty yksinomaan eroottissävyiseen kontekstiin, usein varsin karkeaan. Apajalahti rikkoo tämän kulttuurisen kliseen tuomalla keinon mietelmiin. Hyvä niin. Liiallisen vakavuuden vastapainon kiteyttää myös Ville Hytönen hiukan toisin:
San-ojen kanssa ei lei kitä hei
Ulkovirolainen Ilmar Laaban (1921–2000) noudattaa – eli on noudattamatta – tätä ohjetta tarkasti. Häneltä on vähitellen kohonnut suorastaan kulttimaineeseen erikoinen runokokoelma Rroosi Selaviste, jonka ensipainos ilmestyi Ruotsissa 1957.
Laaban panee lukijansa koville niin kielellisesti kuin kulttuurisesti. Aforismeihin Rroosi Selaviste liittyy jaksossaan Mitte-teri, joka on monikkomuotoinen sanaleikki viron mietelmää tarkoittavasta sanasta mõttetera (”ajatusjyvä”). Koska viron mitte merkitsee kieltoa, niin tuloksena ovat jonkinlaiset ”epäajatelmat” – ellei koko genren kieltäminen.
Lopulta Laaban operoi maailmankirjallisuuden ehkä rikkaimmalla kielivalikoimalla, sillä teos sisältää epämietelmiä viron lisäksi ruotsiksi, englanniksi, saksaksi, ranskaksi sekä versaaleilla esitetyllä merkkikielellä. (Suomi ja latvia loistavat poissaolollaan, vaikka ne ilmeisesti olisivat voineet hyvin kuulua joukkoon tekijän kielitaidon perusteella.)
Laabanin ajatelmista helpoimmat ovat jopa suomennettavissa: Kümnehambuline dekadent – Kymmenhampainen dekadentti; Kes soostub, see soostub – Joka suostuu, se suostuu. Tai jos eivät suomennettavissa, niin ainakin ”ymmärrettävissä”: Sure, matus! (Sanoista surematus eli kuolemattomuus ja matus eli hautaus) O kastraat! (Sanasta okastraat eli piikkilanka.)
Jo ajatelmista lyhimmät johtavat sanaleikittelystä absurdin äärelle. Vielä selvemmin kohti muikeaa villittömyyttä ja vallattomuutta vievät pitemmät, erityisesti muunkieliset lauseet, joissa kielellinen asu tuntuu menettäneen yhteyden merkitykseen. Tekstin saa lukea kerta toisensa jälkeen, siinä saattaa olla järkeä tai sitten ei. Ehkä juuri se onkin Laabanin epämietelmien tarkoitus?
Fröken, har Ni sett röken av ett frö till ett rö på min öken-ö?