Virolaisen elokuvan tämän vuoden tapaus on Moonika Siimetsin ohjaama Seltsimees laps (Toveri lapsi). Elokuva sai ensi-iltansa 23. maaliskuuta ja pysyi sen jälkeen monta viikkoa Viron katsotuimpana elokuvana. Juhlavuoteen ajoitettu elokuva hyppää virolaisten vaikeimpiin vuosiin 1950-luvulle ja kertoo palan historiaa pienen tytön silmin. Eletään Stalinin vainon vuosia, ja tytön äiti vangitaan perheen silmien alla.

Seltsimees laps

Elokuvan takana on kirjailija Leelo Tungalin lapsuusmuistelma-trilogia. Sen kaksi ensimmäistä osaa Seltsimees laps ja suured inimesed sekä Samet ja saepuru ehk Seltsimees laps ja kirjatähed ilmestyivät kymmenisen vuotta sitten, viimeinen osa Naisekäe puudutus ehk seltsimees laps ja isa kuukausi ennen elokuvan ensi-iltaa. Trilogiasta on nyt myynnissä myös paksu yhteispainos, joka elokuvan posteri kansikuvanaan paistattelee kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

Leelo Tungal on monipuolinen, pitkän uran tehnyt kirjailija. Parhaiten hänet tunnetaan lastenkirjailijana ja lasten aikakauslehtien toimittajana. Hän on syntynyt vuonna 1947 Ruilan kylässä Tallinnan eteläpuolella, jonne myös elokuvan tapahtumat keskittyvät – joskin ne on kuvattu eri paikoissa ympäri Viroa. Nykyään pieneksi kutistuneessa kylässä oli Leelon lapsuudessa Ruilan moisiossa toimiva koulu, jossa Leelon äiti toimi rehtorina ja isä opettajana.

Sekä muistelmien että elokuvan tapahtumat lähtevät pyörimään vuoden 1950 paikkeilta, jolloin Leelon äiti Helmes vangitaan. Leelo on eläväinen lapsi ja aiheuttaa paljon sotkua ja kommelluksia. Äiti on joutunut torumaan häntä juuri ennen sotilaiden tuloa. Pyssymiesten välistä äiti vielä vannottaa, että ole nyt kilttinä, niin äiti tulee pian takaisin. Siitä jääkin pikkutytölle sitkeä käsitys, että kaikki johtuu hänen tottelemattomuudestaan – kilttien lasten luota eivät äidit lähde matkoihinsa.

Elokuva seuraa tapahtumia lapsen näkökulmasta. Mitä sen ulkopuolella tapahtuu, jää katsojan pääteltäväksi. Tarina on kuitenkin aikuisen kertoma, ja yksityiskohdat 1950-luvun miljöössä ovat aikuisen paikalleen asettamia. Sen vuoksi katsojalla on pikkutyttöä huomattavasti enemmän materiaalia ajankuvan ja tulkintojen tekemiseksi. Elokuvan tragiikka syntyy näiden kahden näkökulman, lapsen kokemuksen ja historiallisten seikkojen asettamisesta rinnakkain: pioneerien ohimarssi, Stalinia ylistävät puheet radiossa ja isä Feliksin Viron aikaiset sini-musta-valkoiset mitalit edustavat aikuisille jotain, mistä lapsi nappaa vain tunnelmia ja itselleen vieraita sanoja.

Samoista aineksista syntyy myös elokuvan komiikka. Sekä isällä että tyttärellä on syytä piilotella perheen valokuva-albumia NKVD:n tutkijan ahneilta silmiltä: isä pelkää Viron aikaisten isänmaallisten elementtien joutumista vääriin käsiin ja tyttö hänestä vauvana otettujen nakukuvien puolesta. Tragikoomisia hetkiä todella tarvitaan, sillä katsojan silmät ovat ajoittain itkusta sumeat. Tunnelataus on niin voimakas, että moni yksityiskohta paljastuu vasta toisella katsomiskerralla. Suhteellisen yksinkertaisesta juonestaan huolimatta elokuva ei tyhjene kerralla.

Kertomuksen edetessä sekä isälle että tyttärelle alkaa selvitä, että äiti ei ole tulossa enää kotiin, ainakaan pitkään aikaan. ”Äidillä meneekin vähän kauemmin, kuin aluksi arvelin,” joutuu isä myöntämään. Ajankulkua paljastavina etappeina on vuodenaikojen vaihtelut ja Leelon koulunalku.

Helena Maria Reisner

Leeloa näyttelee Helena Maria Reisner

Lapsinäyttelijän kanssa on se tuttu ongelma, että hänen vanhenemistaan tarinan mukana ei ole yhtä helppo maskeerata kuin aikuisen. Ongelma on elokuvassa ratkaistu tekemällä Leelosta kertomuksen alussa 6-vuotias, kun hän oikeassa elämässä oli äidin lähtiessä vain 3-vuotias ja äidin palatessa jo 8-vuotias.

Jos lapsi onkin muuttunut äidin Siperiassa ollessa, niin kyllä on äitikin. Helmesin olemuksen hyytävää muutosta käsitellään elokuvassa hienotunteisesti. ”En tiedä, miten ohjaaja Moonika Siimets, ollessaan itse niin nuori, onnistui saavuttamaan sen painostavan tunnelman kohtauksessa, jossa äiti tulee takaisin. Se ei ollut mikään amerikkalainen happy end, että viiden vuoden jälkeen lapsi hyppää äidin kaulaan ja sanoo I love you ja äiti vastaa I love you too. Olen siitä todella kiitollinen Moonikalle”, kertoo Leelo Tungal Õhtulehtin haastattelussa 17.4.2018.

Leelon näyttelijää Helena Maria Reisneriä on virolaisissa arvioissa kuvailtu löydöksi. Hänen näyttelijäntyötään katsoessa unohtuu, että kyseessä on vain 7–8-vuotias lapsi, joka on saanut koulutuksensa kuvausten aikana. Siinä missä muistelmien minäkertoja on herkkä ja avuton pikkulapsi, korostuu elokuvassa roolihahmon karismaattinen ja säteilevä puoli.

Muutkin näyttelijäsuoritukset ovat yhtä vaikuttavia. Leelon isää Feliksiä näyttelee useita historiallisia rooleja tehnyt Tambet Tuisk, Leelon äitiä Helmesiä Eva Koldits. Virolaiset ja venäläiset erottuvat toisistaan selvästi heidän puhumiensa aksenttien perusteella.

Virolaisten ja venäläisten katkera vastakkainasettelu on kysymys, joka jää mietityttämään elokuvan jälkeen. Virolaisperhe huokuu vihaa venäläisiä kohtaan, ja siihen heillä on syy, jonka suomalainen ymmärtää selkäydintään myöten. Onko sen syvälle juurtuneen vihan estoton ilmaisu elokuvassa kuitenkaan rakentavaa vai vanhoihin asetelmiin juuttumista?

Toisaalta raja vuotaa. Elokuvan pääpahiksena toimiva NKVD:n tutkija Varik (Juhan Ulfsak) on nimittäin oman kylän poikia, virolainen. Nuoret venäläiset sotilaspojat vaikuttavat hänen rinnallaan lähes viattomilta. Leelon äidin paikan koululla ottava venäläinen Ljudmilla (Julia Aeg, vieraileva näyttelijä Moskovasta) ei hänkään ole juuriaan myöten paha, vaikka edustaa pahaa järjestelmää.

Henkilöhahmojen ohella maininnan ansaitsee elokuvan autenttinen neuvostoajan miljöö. Elokuvaa on jo kutsuttu Virossa legendaariseksi sen teossa käytettyjen erikoisefektien runsaan käytön vuoksi. Ajalleen uskolliset näkymät on saatu aikaan käyttämällä useita kuvauspaikkoja sekä 3D-tekniikkaa. Esimerkiksi Tallinnan Raatihuoneentori taustoitettiin kuvauksissa ennätyssuurella bluescreenillä, joka vaihdettiin jälkeenpäin haluttuihin katunäkymiin. Vanha rautatieasema luotiin yhdistelemällä otoksia Valgan ja Võrun rautatieasemilta, sillä niistä molemmista löytyi käyttökelpoisia elementtejä, jotka Tallinnan asemalta ovat kadonneet. Myös Ruilan moisio-koulun ja urheilukentän miljöö on yhdistelmä eri kuvauspaikoista.

Historiallisia yksityiskohtia hiottiin hartaasti aina aapisen kantta myöten. Elokuvateatteri Kino Sõprus, jota tapahtumahetkellä ei ollut vielä rakennettu, piilotettiin kaupunkikuvassa rakennustelineiden taakse. Sen rakentamisvuosi aikaistui näin ollen parilla vuodella, mutta kaupungin jälleenrakentamista näyttävä kohtaus on vaikuttava.

Seltsimees laps tulee varmasti saamaan myös kansainvälistä huomiota, ja toivon mukaan se pääsee laajaan levitykseen myös Suomessa. Myös Leelo Tungalin muistelmat ansaitsisivat suomennoksen.


Elo 3/2018


Lue myös


Juhani Salokannel

Uhman ja toivon kevät

Varhainen herätys odotti minua elokuisena aamuna vuonna 1991. Olin lähdössä Tallinnaan yhdessä filmiryhmän kanssa tekemään videomuotokuvaa Jaan Krossista. Työn oli tilannut Suomen Kirjailijaliitto, ja…
subject

Mardilaat 2018: Peipsimaa ja Vooremaa
Irina Külmoja

Peipsimaa vanausulised

Eestis auto või bussiga mööda Peipsi järve rannikut reisides, võib näha veidi erakordset pilti: tavapäraste siin-seal põllulappide ja metsatukkade vahel kõrguvate taluhoonete asemel näeme piki kallast…
subject

Saame tuttavaks
Riho Laurisaar

Pastacas – seosetute silpide kunstnik

Ramo Teder ehk esinejanimega Pastacas on omanäolise elektroonilise muusikaga kogunud kriitikutelt paarikümne aasta jooksul üksjagu tunnustust, aga laiem publik tunneb teda ilmselt hoopis koos Marko Veissoniga…
subject