Suomea ja viroa erottaviin kosketuspintoihin lukeutuu sana spleen. Suomessa se on ollut ja on yhä selvä vierassana, kun taas virossa kirjoitusasu on mukautettu virolaisemmaksi eli muotoon spliin.
Jaa niin mikä? Suomenkielisen sanan selitysten kirjo ulottuu raskas- tai surumielisyydestä alakuloisuuteen, melankoliaan, oikullisuuteen ja elämään kyllästyneisyyteen. Virossa spliin on vastaavasti nukrameelsus, elutüdimus, tülpimus (elust).
Sanojen takaa näkyy kreikan pernaa tarkoittava splen, viroksi põrn. Tämän sisäelimen yhteys myöhempään runouteen on kulkenut lääketieteellisen ajattelun valloittavien harharetkien kautta, sillä pernan ajateltiin muinoin säätelevän nestetasapainoa, mielentiloja ja luoja ties mitä. Siitä suora yhteys oikullisuuteen, luulo- ja mielisairauksiin, hulluuteen, kuolemaankin.
Toisaalta juuri tämä oli mannaa kirjallisuudelle. Kun Marcus Brutus Shakespearen Julius Caesarissa haukkuu Cassiusta tämän ”pernan myrkyllisyydestä” (the venom of your spleen), niin Paavo Cajander hehkuttaa suomennoksessaan (1884) anatomisen vapaasti: ”Ei, jumal’auta! / Saat itse sappes’ myrkyn niellä, vaikka / repeisit siitä.”
Cajanderin jälkeen L. Onerva koetti vuonna 1912 sivistää suomalaisia lukijoita ranskalaisen laulurunouden valikoimassaan: tuolloin Charles Baudelairelta päätyi vihkoseen peräti kaksi Spleeniä Onervan napakoina riimikäännöksinä. Otsikoiden tulkinta-apua lukijat löysivät tarvittaessa Tietosanakirja-Osakeyhtiön Sivistyssanakirjasta (1924), jossa spleen määriteltiin raskasmielisyydeksi ja hypokondriaksi. Virossa taas Johannes Aavik oli Onervan linjoilla varhaisella (1909) ja skandaalimaisella Baudelaire-käännöksellään Raibe (suom. Raato, ra. Une charogne), joka onkin runoksi tosi hurja pläjäys.
Spleenin armoitetun mestarin Baudelairen ”kaihoisiin” tunnelmiin palasivat sittemmin Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo Baudelairen keskeisten proosarunojen kokoelmassa Pariisin ikävä (2000). Teoksen alkuperäisen nimen alakulo, Le spleen de Paris (1869), ei silloin enää jaksanut liitää meille asti, vaikka lentokoneissakin oli välillä ehditty Louis Blériot’n monoplaaneista/yksitasoista kehittyneempiin drooneihin. Eipä tosin ollut paljon liidelty eteenpäin Virossakaan, sillä myös Marie Under oli varhaisessa vironnoksessaan (1930) päätynyt hänkin ”spliinittömään” – ja siksi vähän vaisuun? – muotoiluun Väikesed poeemid proosas (’Pikku proosarunoelmat’). Ja minnekäs Marielta Pariisi unohtui?
Viro on Suomea lähempänä Keski-Eurooppaa ja siksi runouden ja sivistyksen leudot tuulet ovat hellineet sitä paremmin kuin kylmää pohjolaa. Kun spliinin tunsivat jo muinaiset kreikkalaiset, niin olihan sen kituliekki saatava myös Virossa roihahtamaan kokoksi ja nousevan kulttuurin hyväksi! Ja kaipa naapurissa on hyvin käynytkin, onhan Viro nykyään yhä vapaampi kokemaan spliiniin pohjatonta ja itäeurooppalaisittain työlääntynyttä oikkuilua!