Sekä suomeksi että viroksi puhutaan kielen murteista. Suomen murre ja viron murre eivät kuitenkaan merkitse ihan samaa; jossakin mielessä nekin siis ovat suomen ja viron ns. riskisanoja. Virossa suomen sanaa murre vastaa nimittäin kaksi sanaa: murre ja murrak. Näistä kahdesta murrak on merkitykseltään suppeampi. Suomeksi puhumme esimerkiksi Turun, Hollolan tai Vehmersalmen murteesta. Virossa tällaisista pitäjänmurteista käytetään murrak-sanaa. Virossa murre-sanan merkitys on laajempi: siten esim. savolaismurteiden kokonaisuudesta voisi käyttää viroksi nimitystä Savo murre.
Vaikka toisin joskus luullaan, suomen murteiden erot eivät ole kovin suuret. Vironkin murteet poikkeavat toisistaan enemmän kuin suomen. Suomen murteita jyrkimmin erottava raja on idän ja lännen välinen: suomen murteiden pääryhmät ovat länsi- ja itämurteet. Viron murremaantieteessä taas keskeisin ei ole idän ja lännen vaan pohjoisen ja etelän ero. Viron murteet jakautuvat pohjois- ja eteläviroksi; kolmanneksi pääryhmäksi ovat jotkut tutkijat erottaneet Koillis-Viron rantamurteet. Nimitysten erilaisuus on muuten tässäkin havaittavaissa: viron päämurteita nimitetään pohjois- ja eteläviroksi, suomen päämurteita taas ei yleensä nimitetä länsi- ja itäsuomeksi.
Viron kumpikin päämurre jakautuu useaksi alamurteeksi: pohjoisviroa ovat Koillis-Viron rantamurteet, keskimurteet, länsimurteet, saarten murteet ja itämurteet, eteläviroa Mulgin, Tarton ja Võrun murteet. Karl Pajusalun selvityksen mukaan vähiten viron yleiskielestä poikkeavat pohjoisviron keskimurteet (yhteisiä piirteitä yleiskielen kanssa kuitenkin vain 59 % tutkituista piirteistä), eniten taas eteläviron Võrun murteet (yhteisiä piirteitä 19 %).
Pohjois- ja eteläviron runsaista eroista suomalaisen huomio kiintyy ainakin vokaalisointuun: eteläviroon – kuten suomeenkin – vokaalisointu kuuluu, pohjoisvirosta ja viron yleiskielestä se puuttuu. Eteläviroksi siis sanotaan hämärüs, küsümüs, pohjoisviroksi hämarus, küsimus.
Eteläviro on ollut 1600–1800-luvulla oma runsaasti käytetty kirjakielenä. Vasta 1800-luvulla pääsi pohjoisviro, Tallinnan kieli, yleiseksi kirjakieleksi ja syrjäytti eteläviron, Tarton kielen, laajemmasta käytöstä. Myöhemminkin on eteläviroa viljelty mm. runoudessa, ja Virossa on kirjoitettu myös vakavaa murrerunoutta. Meillä taas murre on ollut kirjallisuudessa ns. murrebuuminkin aikana etupäässä humoristisessa käytössä. Eteläviron kirjallisen käytön tuorein vaihe on ns. võrun kieli, etelävirolaisista murteista etelävirolaisimpaan ja parhaiten säilyneeseen, Võrun murteeseen, perustuva kirjakieli, jota on viljelty ja kehitetty 1980-luvulta lähtien.
Tämän kirjoituksen tärkeänä lähteenä on ollut Karl Pajusalun, Tiit Hennosten, Ellen Niitin, Peeter Pällin ja Jüri Viikbergin kirja Eesti murded ja kohanimed. Vastaavanlaista teosta kaivattaisiin kipeästi myös suomen kielestä.