Olisiko aikoinaan voitu kehittää yhteinen suomen ja viron kirjakieli? Vielä 1800-luvulla oli melko yleisesti vallalla käsitys, että läheiset sukukielemme, kuten karjala, vepsä ja viro, ovat ”suomalaisia murteita”, ja murteiden pohjaltahan kirjakielet ovat muotoutuneet. Tällaisia heimohenkisessä ilmapiirissä virinneitä ajatuksia esiintyi sekä Suomessa että Virossa, joskin etelänaapurissamme ennemminkin korostettiin ikään kuin valmiimman suomen pitämistä kirjaviron kehittämisen esikuvana.
Elias Lönnrot, joka oli 1844 tehnyt puolivuotisen matkan Viroon ja oli perehtynyt hyvin kieleen, totesi muutamaa vuotta myöhemmin maan sekavien kieliolojen, etenkin kahden kirjakielen käytön, estäneen sen, että ”Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta”. Nuori August Ahlqvist sai Lönnrotilta samantapaisen vastauksen, kun hän oli esittänyt tälle kirjeessään 1848 viron ja suomen yhdistämistä ja viitannut skandinaavisen tahon pyrkimyksiin ”Ruotsin ja Juutin kieltä yhdeksi sulata”. Lönnrot huomautti suomen ja viron eroavan toisistaan niin paljon, ettei niitä enää voi ”yhdeksi kirjakieleksi taivuttaa”. Silti skandinaaveilta olisi myöhemminkin saatu mallia yhteistyöstä lähisukuisten kielten kehittämisessä ja keskinäisen ymmärrettävyyden parantamisessa.
Suomen ja viron kirjakielten yhdistämisestä ja lähentämisestä esitettyjen hajanaisten mielipiteiden sijaan saatiin 140 vuotta sitten, kesällä 1881, konkreettinen ehdotus kielten lähentämiseksi.
Arvid Genetz piti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä esitelmän Kielellisiä aineksia Suomen sillan rakentamiseen. Tilaisuus järjestettiin Tähtitorninmäen juurelle edellisvuonna valmistuneessa komeassa Helsingin ruotsalaisen normaalilyseon rakennuksessa. Lydia Koidula oli kirjoittanut juhlien kunniaksi Virossa julkaistuun runoantologiaan runosikermän Soome sild, mutta meillä Suomen sillan käsite näyttää Kai Laitisen mukaan tulleen yleiseen kielenkäyttöön Genetzin runoilija Arvi Jänneksenä 1882 tekemästä heimohenkisestä runosta Väinölän lapset.
Arvid Genetz (1848–1915) oli esitelmänsä aikoihin SKS:n varaesimies ja toimi Hämeenlinnan suomalaisen normaalilyseon suomen ja ruotsin kielen lehtorina. Niin ikään hän oli Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden dosentti. Vuonna 1891 hänet nimitettiin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi, kilpahakijana E. N. Setälä. Pari vuotta myöhemmin virka jaettiin: Genetz valitsi vasta perustetun suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professuurin, ja Setälästä tuli suomen kielen professori. Tutkimuksissaan Genetz, joka oli syntynyt Impilahdella, paneutui ennen kaikkea karjalaan ja vepsään sekä etäsukukieliimme. Viroa hän ei ollut juuri tutkinut, mikä näkyykin suomen ja viron lähentämistä käsitelleessä esitelmässä osin epäkäytännöllisinä ja vaikeasti sovellettavina ehdotuksina. Tuolloin olivat apuneuvoina jo käytettävissä esimerkiksi F. J. Wiedemannin virolais-saksalainen sanakirja ja laaja viron kielioppi sekä edellisenä vuonna valmistunut Lönnrotin suuri suomalais-ruotsalainen sanakirja.
Arvid Genetz perusteli esitelmänsä alussa aiheensa valintaa. Hän halusi suomeen ja viroon ”kauvan tuumittuja muutoksia”, jotka toteutettaessa ”suuressa määrin kaventaisivat sen juovan, joka nyt erottaa pohjaiset ja eteläiset Kalevalaiset toisistaan”. Muutosten tuli olla hyödyksi kielille. Genetzin tarjoamat kielelliset rakennusehdotukset koskivat lähinnä kahta kielenkäytön tasoa: oikeinkirjoitusta ja sanastoa.
Suomen ja viron kirjoitusjärjestelmien lähentämiseksi esitetty ohjelma oli varsin yksityiskohtainen. Genetz ehdotti muun muassa pitkien vokaalien merkitsemistä unkarin tapaan aksenttimerkillä (maa > má) sekä lisäksi viroon kestoasteiden osoittamiseen tarvittaessa lisämerkkejä. Suomessa pitäisi jättää useimmista murteistamme puuttuva d merkisemättä vokaalin ja h:n jäljessä, kun sitä ei virossakaan ole (teh´ä = vir. teha ’tehdä’). Suomessa olisi otettava käyttöön y:n sijaan ü viron mukaisesti ja virossa pitkien vokaalien tilalle diftongit uo, üö ja ie, jollaisia tavataan osassa murteita (soon asemesta suo, kuten suomessa). Genetzin kaavailut kaikenlaisine lisämerkkeineen vaikuttivat kuitenkin hankalilta toteuttaa. Osin taivutusoppia koski ehdotus puhekielessämme tavallisen piirteen, loppu-i:n puuttumisen ulottaminen kirjoitukseenkin, jolloin saavutettaisiin yhdenmukaisuutta viron kanssa translatiivissa (nimeks) ja esimerkiksi vastata-tyyppisten verbien imperfektin yks. 3. persoonassa (vastas, tempas).
Ainakin nykylukijasta lienee Genetzin esitelmän kiinnostavin osa sanaston käsittely. Hän oli sitä mieltä, että eniten viron ja suomen molemminpuolista ymmärtämistä vaikeuttaa sanavarojen erilaisuus, ja muutoksilla voitaisiin lähentää kieliä. Esimerkiksi samaa merkitsevistä suomen tai viron sanoista, synonyymeistä, valittaisiin kirjakieliin ”pääsanaksi” kummallekin kielelle yhteinen sana. Erityistä huomiota hän kiinnitti lainasanoihin.
Lainasanoista oli Genetzin mielestä perattava tiettyjen periaatteiden mukaan melkoinen joukko. Jos kummassakin kielessä on sama ja samaa merkitsevä lainasana, voisi sellainen jäädä edelleen käyttöön, esimerkiksi vanha balttilaisperäinen kirves, germaaninen rikas ja venäläinen vapaa – vaba.
Jos taas toisessa kielessä on vanha oma sana mutta toisessa lainattu, olisi keskinäisen ymmärrettävyyden parantamiseksi ryhdyttävä mahdollisuuksien mukaan käyttämään lainasanan tilalla toisen kielen ”alkuperäistä” sanaa. Tästä Genetz tarjosi esimerkkeinä ensinnäkin sellaisia suomen sanoja, jotka lainoina voitaisiin korvata samamerkityksisillä viron sanoilla, kuten keihäs > ota, kupari > vaski, pässi > oinas, suru > leina, suutari > kenkäseppä, synti > patto (vrt. suomen henkipatto, valapatto) ja vasta > vihta (G. suomalaisti ehdotukseensa viron sanat). Suomen sanat ovat enimmäkseen ruotsista saatuja, vasta muinaisvenäjästä. Suomen myllyn tilalle Genetz suositteli Wiedemannin sanakirjassa ollutta veskivi. Tosin nykykirjakielessäkin esiintyvä lyhyempi veski olisi siitä löytynyt. Sielu-sanamme sijaan tuli ottaa käyttöön kirjaviron mukainen vaimu, joka oikeastaan historiallisesti on vaimon vastine. Sanan tarkoite näyttääkin alkuaan olleen ’henki, sielu’. Toisen tavun vokaalin erolla olisi siten suomessa saatu pidetyksi ’vaimo’ ja ’sielu’ erillään. Semanttiselta kannalta olisi ollut ongelmallista, jos suomessa sekä leikkiä että pelata olisi korvattu Genetzin ehdottamalla sanalla mänkiä; virossahan mängida-verbillä on molemmat merkitykset.
Genetz luetteli niin ikään puolisensataa viron sanaa, enimmäkseen keskialasaksalaisia tai uudempia saksalaisia lainoja, joiden tilalle olisi otettava vastaava suomen sana, tietysti mukautettuna äänteellisesti virolaiseen asuun. Tällaisia muutoksia olivat esimerkiksi eesti > viro (!), hunt > susi (sana esiintyy etelävirossa), kast > lipas, kinkima > lahjoittaa, kutsar > ajaja, kärner > puutarhuri, lahing > tappelu (virossa oli tosin jo tap(e)lus), müts > lakki, praad > paisti, preili > neiti, särk > paita, teenima > palvella, viis > tapa, laatu ja vorst > makkara. Ehdotus troost > lohdutus toteutui oikeastaan vasta kielenuudistuksen kaudella, kun suomesta lainattiin kirjaviroon, osin murre tukena, teonsana lohutada, jonka johdos lohutus on. Aina Genetz ei selvästikään harkinnut huolella äänneasujen virolaistamisen seurauksia. Tapauksessa truu > uskollinen olisi äänteelliseksi vastineeksi tullut usuline, joka jo virossa oli merkityksessä ’uskonnollinen’. Sanan tuike (= tuvi) vaihtaminen suomen kyyhkysen tarkkaan äännevastineeseen olisi ollut turhaa (*kyhkne), sillä Wiedemannin sanakirjasta oli jo saatavilla johdos kühklane (”kyyhkyläinen”). Ehdotus rüütel ’ritari’ > ratsumies olisi toteutuessaan tarkoittanut aatelisarvon menetystä. Aivan ongelmatonta ei olisi ollut myöskään virossa kraav-sanan korvaaminen suomen ojan tai kaivannon vastineella, sillä oja on vanhastaan tarkoittanut ’puroa’ ja sanalla kaevand on ’ojan’ ohella muita, ensisijaisempia merkityksiä.
Kolmantena muutoksia vaativana ryhmänä olivat Genetzillä sanat, jotka kummassakin kielessä olivat lainaperuisia, vaikka eivät samalta taholta saatuja. Tällaisten sanojen tilalle oli syytä tuoda kieliin yhteinen sana, tarvittaessa karjala-aunuksesta. Genetzin ehdotukset yhteisiksi sanoiksi olivat suomen mukaisessa asussa, joten viroon ne oli muutettava näiden äänteellisiksi vastineiksi. Korvattavat viron sanat olivat jälleen taustaltaan yleensä alasaksalaisia lainoja ja suomen sanat viime kädessä ruotsista saatuja. Esimerkiksi viron arst ja suomen lääkäri olisivat saaneet tilalle melko väljärajaisen sanan parantaja. Samoin olisi tehty sellaisia sanastomuutoksia kuin küün – lato > heinähuone, laadida – ladata > panostaa, peegel – peili > kuvastin (kuva-aines lainattiin viroon vasta 1970-luvulla) ja silp – tavu > yhde. Viron kõrts ja suomen kapakka, krouvi olisivat saaneet kuvaavan vastineen juomala ja pari toll – tuuma (mitta) murteissamme ja karjalassa esiintyvän peikalo (pro peukalo). Lainaperäisille nööp – nappi Genetz ehdotti korvaajaksi karjalasta tuntemaansa ja Lönnrotin sanakirjasta löytyvää, ’nappia’ tarkoittavaa sanaa nyplä. Venäläislaina nädal ja ruotsalaislainamme viikko näyttävät aiheuttaneen päänvaivaa, sillä niiden tilalle Genetzillä oli esittää kysymysmerkillä varustaen seitsen-sanan johdosta seitso.
Genetz halusi huolehtia myös tulevasta kielisillan rakentamisesta: ”Kun taas uusia sanoja (termejä) tarvitaan, niin pitäisi aina pitää silmällä, mitä toisessa sukukielessä on tehty ja mitkä toiseen sopivat.”
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhliin osallistui 12 etelävirolaisen ryhmä, johon kuuluivat muun muassa kirjallisuutemme kääntäjä, pastori Martin Lipp sekä opiskelijat Matthias Johann Eisen (ensimmäinen Kalevalan virontaja), Alexander Mõttus, Hugo Treffner ja Lydia Koidulan veli Harry Jannsen. Heistä ainakin Mõttus kuunteli Genetzin esityksen ja osallistui sitä seuranneeseen keskusteluun, jossa tarkasteltiin miltei yksinomaan ja varsin kriittisesti kielten oikeinkirjoitukseen tehtyjä uudistusehdotuksia. Esimerkiksi D. E. D. Europaeus ”katsoi d:n poisheittämistä loukkaukseksi toista puolta kansaa vastaan” ja Jyväskylän seminaarin lehtori Jaako Länkelä ”vastusti ’prikkuloiden’ ja ’pilkkuloiden’ käyttämistä käytännöllisistäkin syistä”. Mõttus puolestaan huomautti, että kirjoitusjärjestelmän muutokset olisivat virossa osin mahdottomia tai haitallisia. Sanastollisia kielisillan rakennuspuita käsiteltiin keskustelussa niukasti.
Jälkeenpäin voi arvioida, ettei Arvid Genetzin esitys suomen ja viron kielisillan rakentamiseksi ja kielten lähentämiseksi ollut kovinkaan tuloksekas. Osittain sen ajatukset kuitenkin toteutuivat, tosin melko yksipuolisesti, kun 1880-luvulta lähtien suomen sanojen lainaaminen viroon lisääntyi muun muassa kirjallisuutemme käännösten välityksellä ja voimistui entisestään kielenuudistuksen kaudella. Genetzin esitelmä oli kuitenkin arvostettava aloite yhteistyöksi suomen ja viron kehittämisessä ja ansaitsee harvinaisuutena paikkansa kulttuurihistoriassa.