Julkaistu: 17. lokakuuta 2020

Triksteri ja sugrittaja

 

Kännyköiden herätyskellot alkavat kilahdella heti kolmen jälkeen. Ullakon hämärissä yritetään kömpiä ulos mahdollisimman hiljaa, nukkuvia herättämättä. Perinteisen virolaisen maalaistalon pihalla kumottaa kuunsirppi ja elokuinen utu leijailee pellolla. Yhtäkkiä viereiselle hakkuuaukiolle lävähtävät projektorien valot, ja metsänrajasta kuuluu ääntään avaavan kuoron huikkauksia. Auringon noustessa paikalle alkaa vaeltaa katsojia. Vesakossa mutkitellen jonot etenevät kohti kolmea katsomoa.

On alkamassa Anne Türnpun ja Eva Kolditsin ohjaama mysteerinäytelmä Lindude äratamine, lintujen herättäminen. Veljo Tormiksen 90-vuotispäivälle omistetun esityksen paikkana on säveltäjän syntymäkoti Kõrveaia, ja kantavana voimana Janne Fridolinin johtama sekakuoro Vox Populi.

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta kun ohjaaja-näyttelijä-laulaja Anne Türnpu vie katsojat haasteelliseen kellonaikaan suolle tai muihin hankaliin luontokohteisiin.

”Yksi vaihtoehto on luoda oma maailma teatterin black boxiin, toinen on etsiä paikka ulkoa ja toteuttaa maailmansa siellä”, Türnpu kuittaa.

Ja se toinen on Türnpusta selvästi kiinnostavampi, sillä silloin tulokseen vaikuttaa myös kujeileva triksteri ja sattuma. Lisäksi luonto tarjoaa toisenlaisia rajapintoja.

”Rajatilanteet tuottavat draamaa. Etsin sekä maisemasta että ajasta rajoja, metsän ja pihan rajaa, veden ja rannan rajaa tai yön ja päivän rajaa viedäkseni katsojat ja näyttelijät näytelmälliseen olotilaan.

Kuinka moni ylipäätään herää auringonnousun aikaan tai käy metsässä? Luontoon mennään, kun siitä tehdään myyntiartikkeli.”

Türnpun mukaan yhtäältä luonto tuotteistetaan, toisaalta siitä luodaan kuvaa vieraana ja vaarallisena. Suollakin osataan kulkea vain pitkospuita, valmiiksi rakennetussa maisemassa.

Turkkeihin sonnustaunut kuoro hajautuu asemiinsa parin hehtaarin suuruiselle näyttämölle. Ensimmäisen laulun aikana hakkuuaukiolle ilmestyy sinikorvainen jänis, joka loikkii pöpelikössä sinne tänne.

Anne Türnpu (57) on Virossa täysin omanlajisensa teatteriohjaaja. Aiheet hän ammentaa useimmiten suomalais-ugrilaisten kansojen riiteistä, tarinoista ja loitsuista, ja esitykset muistuttavat pikemminkin rituaaleja kuin perinteistä teatteria.

Türnpu on itsekin esiintyjänä karismaattinen shamaani, jolla on lyhyt, harmaa tukka, intensiivinen katse, käheähkö matala ääni sekä loputon tarina- ja lauluvarasto. Kun vuosia sitten näin eräänä suviyönä, miten Türnpu imaisi kaikki pihassa istujat mukaan hypnoottiseen lauluun, ymmärsin kuinka tietäjät aikoinaan lankesivat loveen.

Türnpu kiinnostui sekä teatterista että sukukansoista jo Nõon lukion matikkalinjalaisena. Silloin syntyivät ensimmäiset ohjauskokeilut. Koulun näytelmäkerhon perinteisempi meno ei häntä puhutellut.

Samoihin aikoihin Türnpu alkoi laulaa kansanmusiikkiyhtye Hellerossa, jonka repertuaariin kuului sukukansojen lauluja. Kuorossa oli opiskelijoiden lisäksi muun muassa kielitieteilijä Paul Aristen opiskelijoita Marimaalta ja Mordvasta.

”Yksi kuorolaisista, marilainen Juri Anduganov, kyseli kerran haluaisiko joku tulla mukaan Marimaalle. Tietysti minä lähdin.”

Helleron kiertueet veivät nuoren entusiastin muun muassa vepsäläisten, liiviläisten ja inkeriläisten maille. Siitä alkoi syvempi sukellus suomalais-ugrilaisuuteen.

Tässä välissä todettakoon, että sugri on Virossa suhteellisen vakiintunut suomalais-ugrilaisista käytetty puhekielen lyhenne, joka on näkynyt myös Türnpun ohjausten nimissä (Sugrierror.com Eva Klemetsin ja Mart Kolditsin kanssa NO99 Pehkuteatterille 2011).

Türnpu aloitti matematiikan opinnot Tarton yliopistossa, mutta siirtyi vuoden päästä Tallinnaan.

”Lähdin pääsemään sisään teatterikouluun”, Türnpu nauraa tuolloista itsevarmuuttaan.

Teatterikoulun viimeisellä kurssilla Türnpu alkoi näytellä Jaan Toomingin ohjauksessa Vanemuisen studiossa. Kaksi vuotta hän liftasi Tallinnan ja Tarton väliä päivittäin. Aamulla kurssille, iltapäivällä Tarttoon, aamulla taas viiden bussilla Tallinnaan. Nuorena jaksaa.

Türnpulle Tooming oli ja on esikuva, jonka näkemykset teatterin tekemisestä vastaavat hänen omiaan. Noihin aikoihin Tooming ohjasi näytelmiksi eri kansojen satuja ja kertomuksia, joita esitettiin kansallismuseossa viikonloppuisin. Väliin laulettiin kunkin kansan kansanlauluja.

”Meillä oli suuri katsojakunta. Lapset ja tarttolaiset hippivanhemmat rakastivat meitä.”

Konservatorion näyttelijälinjan jälkeen Anne Türnpu päätyi Tarton lastenteatteriin ja sukukansojen satuihin pohjaavilla lastennäytelmillään suomalais-ugrilaiselle teatterifestivaalille, jolle hän on osallistunut ohjauksillaan joka toinen vuosi jo 30 vuoden ajan. Vain muutama jäi väliin lasten ollessa pieniä.

Hakkuuaukealla kuorolaiset seuraavat ruumissaattoa ja kantavat hetkeä myöhemmin kapaloituja kääröjä, jotka vartaisiin sidottuina jäävät tuuleen huojumaan. Erikielisistä lauluista korva poimii tutuimpia, suomea lähinnä olevia sanoja. Itkuvirsien ja tuutulaulujen jälkeen pannaan tanssiksi ja uhotaan välillä kannon nokassa.

Festivaaleilla Türnpu on seurannut Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten kansojen teatterin kehitystä ja haasteita.

Neuvostoaikana valtakoneiston vaatimuksesta syntyi muodoltaan kansallisia mutta sisällöltään sosialistisia näytelmiä. Siinä loukussa sugriteatteri on Türnpun mielestä tavallaan edelleenkin.

”Tehdään steriilejä klassikoita huonosti tai sitten perinnehupailuja, jotka ovat kuin toissa vuosisadalta.”

Suomalais-ugrilaiset ovat Türpun sanoin olemukseltaan hyvin teatraalista väkeä, mutta sitä ei tiedosteta.

”Rituaalit, kuten häät ja hautajaiset, ovat aina sisältäneet teatraalisia elementtejä. Karhunpeijaiset on ikivanha dramatisoitu rituaali karhun sielun saattelemiseksi.”

Jo lähtökohta on psyykkisellä tasolla toinen kuin venäläisessä, stanislavskilaiseen perinteeseen nojaavassa teatterissa. Esittäminen on ekstaasiin ja transsiin pohjaavaa. Toki puutetta on myös hyvistä ohjaajista.

Türnpu on nähnyt, miten näyttelijät syttyvät saadessaan esittää omasta kulttuurista lähteviä näytelmiä. Sen kautta voi myös tutustua uudelleen juuriinsa.

”Teatteri opettaa kaikkein nopeimmin omaa kulttuuria, ihminen muuttuu siksi mitä näyttelee. Jos esität hölmöä, muutut hölmöksi.”

Vaikka suomalais-ugrilaisten kansojen pitäisi Türnpun mielestä löytää omat ohjaajansa, hän on viime vuosina ottanut kutsuja vastaan ja tehnyt teatteria Hanti-Mansiassa muun muassa kieli- ja kulttuurikylvyssä olevien hantilasten ja toisaalta vanhojen naisten kanssa.

Usva hälvenee, mutta savukone tuottaa valesumua, jonka keskeltä alkaa erottua idässä seisovan karhun valtava hahmo. Kuoron juostessa kohti karhua taustalla soi mahtavana yksi Veljo Tormiksen harvoista sinfoniaorkesterille säveltämistä teoksista sekä aitojen kurkien trumpettisoolot.

”Karhu on hantien ja mansien kulttuurissa uudelleensyntymisen voimanlähde. Loppujuoksu karhua kohti on uudelleensyntymän ratas, jolle halusimme antaa lisää vauhtia.”

Uudelleensyntymällä on hantien perinteessä olennainen merkitys. Syntyessään jokainen lapsi perii neljä tai viisi sielua esivanhemmiltaan. Türnpu uskoo ettei uudelleensyntyviä sieluja ole nykyään riittävästi, ja siksi hantien ja mansien kulttuuri on urautunut kuolemiseen.

”Niin moni kuolee hölmöllä tavalla, juo itsensä hengiltä, paleltuu hankeen, nuoret miehet hirttäytyvät. Olen ajatellut, että hanti voi pärjätä venäläisen kulttuurin keskellä, mutta merkittävämpää on se, että jos häntä ei haudata hantien tapaan, uudelleensyntymistä ei tapahdu.”

Türnpun Wikipedia-sivulle on listattu kymmeniä ohjauksia. Hän on kiertänyt kouluissa satutätinä, näytellyt teatterin lisäksi elokuvissa ja vääntänyt väitöskirjan kujeilijan mytologisesta hahmosta. Nyt hän opettaa tulevia näyttelijöitä ja ohjaa jatko-opiskelijoita. Ahkeraksi hän ei tunnustaudu.

”Olen maailman laiskin ihminen. Määrä johtuu vain iästä. Ohjaan yhden tai kaksi näytelmää vuodessa, jos joku pyytää tekemään.”

Näyttelemiseen sen sijaan on syntynyt uusi palo.

”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommaksi näytteleminen muuttuu. Omat oikut putoavat pois, eikä tarvitse todistella kellekään mitään.”

Hiljaisuus. Kuoro seisoo karhun ympärillä, loihtii ja kumartelee, sinikorvainen jänis muiden mukana.

Se sinikorvainen jänis on tietysti Anne Türnpu itse, triksteri ja kujeilija.


Synkeitä tarinoita sugrien kohtaloista

Anne Türnpu on ohjannut useita näytelmiä sukukansojen parissa, erityisesti Hanti-Mansiassa. Viimeisin on nimeltään HELIKOPTERI ja tulee näyttämölle suomalais-ugrilaisella teatterifestivaalilla Marimaan pääkaupungissa Joškar-Olassa lokakuussa 2020.

Vaikka Türnpun mielestä sugriheimojen pitäisi löytää omat ohjaajansa, hän on ottanut kutsuja vastaan ja tehnyt teatteria muun muassa hantilasten ja vanhojen hantinaisten kanssa.

Hantiopettajat pitävät lasten kieli- ja kulttuurikylpyleiriä kesäisin Ob-joen sivuhaaran lähellä, kolmen tunnin matkan päässä Kazymin taajamasta. Lapset nukkuvat kodissa, syövät hantiruokaa ja tutustuvat perinteeseen.

Kuusi vuotta sitten Türnpu lähti leirille kokeilemaan, miten oma kulttuuri aukeaa teatterin keinoin. Hän sai käsiinsä paikallisen etnologin kirjoittaman näytelmän, jolle ei osannut tehdä mitään ja alkoi improvisoida sketsejä karhunpeijaisista yhdessä lasten kanssa. Pikku hiljaa osa tarinoista kasvoi suuremmiksi.

Eräässä tarinassa hantipoika näkee siskonsa surman, pakenee kaupunkiin, joutuu hakatuksi ja päätyy lopuksi supersankariksi elokuvaan. Kertomus on paikoin julma, mutta Türnpun mukaan hantilapset näkevät väkivaltaa, lyömistä ja tappoja koko ajan, joten heidän fantasiansakin ovat melko karuja.

Lasten ryhmä esitti näytelmää vuosia eri puolilla Venäjää, kunnes päähenkilön piti mennä armeijaan.

”Lapset tykkäsivät, sillä Venäjällä näyttelijän status on korkea, kun taas hanti on alempaa kastia, tsurka. Näyttämöllä he saivat loistaa.”

Hantimummot innostuivat lastenlastensa menestyksestä ja halusivat itsekin näytellä, kiertää ja esiintyä. Niinpä Türnpu alkoi vuonna 2017 koota näytelmää henkilölaulujen pohjalta.

Käsite vaatii hieman avaamista. Jokaisella hantilla on oma henkilölaulu, joka on henkilökohtaista omaisuutta siinä missä housut tai poro, eivätkä muut saa sitä laulaa. Henkilölaulu liittyy suoraan uudelleensyntymisen myyttiin.

”Kun hanti syntyy, hänen sisäänsä menee esivanhempien sieluja, naiselle neljä ja ja miehelle viisi. Niistä valitaan kyselemällä voimakkain, ja sen henkilön laulun lapsi perii itselleen. Laulussa usean sukupolven kokemukset kietoutuvat toisiinsa.”

”Jos pojassa syntyy uudelleen äidinisän henki, isoäiti suhtautuu häneen kun mieheensä, äiti taas kuin omaan isäänsä. Lapseen ei suhtaudu kuin lapseen, vaan aikuiseen. Suhde seuraavaan sukupolveen on toisenlainen kuin meillä. Aluksi laulua laulavat lapselle mummo ja äiti, avioliitosta lähtien henkilö itse.”

Sopivia lauluja Türnpu etsi hantimuseon arkistosta. Laulunäytelmää esitti kolme vanhaa naista, joilla oli yhteinen isoisä.

”Suurin osa tarinoista liittyi avioliittoon, niissä laulettiin surkeasta miehestä tai vastaavasti hyvästä, joka hoiti lapsia.”

Myös mummot pääsivät kiertämään ja nauttimaan parrasvaloista.

Tänä syksynä Joškar-Olassa esitettävä HELIKOPTERI lähestyy aihepiiriä toisesta kulmasta. Myyttien sijaan se pohjaa tositarinoihin internaattikouluista. Suurin osa hantilapsista joutuu koko kouluajakseen eroon kodeistaan ja vanhemmistaan.

Neljä vanhaa naista esittää näytelmässä koululaisia, joille tarinat ovat tapahtuneet.

Yhdessä isä vie tyttärensä kaupunkiin kouluun ja lähtee kauppaan ostamaan ruokaa. Äiditön tytär on ollut suvun lemmikki, mutta koulussa kauniit palmikot katkaistaan, pää ajetaan täiden pelossa paljaaksi ja hienosti tikatut vaatteet heitetään uuniin samasta syystä. Kun isä näkee tyttärensä kaljuna, kumisaappaisssa ja armeijan paidassa, hän hyppää rekeen ja ajaa pois, vaikka tyttö juoksee itkien perässä.

”Se tyttö ei käynyt koulujen lomilla Hantimaalla ja kieltäytyi puhumasta hantia. Mietin, eikö isä tuntenut tytärtään vai oliko hän isälleen kulttuurisesti kuollut. Hantien uskomusten mukaan esivanhempien sielut asuvat hiuksissa.”

Toisessa, lopultaan onnellisemmassa kertomuksessa isä estää lastensa kouluun viennin terottamalla pitkiä seipäitä ja takomalla niitä koko yön routaiseen maahan, jotta helikopteri ei pääsisi laskeutumaan aukiolle.

Kaikki tarinat eivät Türnpun mukaan ole synkkiä, sillä internaattikouluissa naurettiin hantikulttuuria ymmärtämättömille ja virheitä tekeville opettajille. Hyviä opettajia taas muisteltiin lämmöllä.

”Lapset eivät osanneet syödä makaroneja, vaan pitivät niitä matoina. Eräs opettaja, itsekin hanti, vei heille oven taakse jäätyneen naudanlihakimpaleen, josta lapset jälttivät puukolla viipaleita.”

Anne Türnpu toivoo, että jonain päivänä näytelmä nähdään myös Virossa ja Suomessa.


Elo 4/2020