Alakulttuurien ja folkloristiikan tutkijana tutkimustyö on erottamaton osa identiteettiäni. Uusien tuttavuuksien kanssa puhe kääntyy nopeasti uravalintoihin tai siihen, millaisia tavoitteita meillä elämässämme on. Itse tapaan tällöin kertoa maisterin tutkinnon opinnäytteestäni, jossa tutkin virolaisen paganametall-musiikin kenttää sekä Viron, Suomen ja Ukrainan extreme metal -skenestä aiemmin tehtyjä tutkimuksia. Tämä aiheuttaa yleensä kysymyksiä, joista kajastaa epätietoisuuteen sekoittunutta uteliaisuutta: ”Mitä on pagan metal, pakanametalli? Miksi juuri pakanametalli? Miksi virolainen pakanametalli?”
Suoritettuani Ukrainassa kandidaatin tutkinnon arkeologiassa aloin selvittää mahdollisuuksia opintojen jatkamiseen ulkomailla, sillä halusin laajentaa niin tietojani kuin maailmankuvaani. Folkloristiikan opinnot Tarton yliopistossa olivat yksi mahdollisuuksista – ja myös lopullinen valintani, jonka voi liioittelematta sanoa muuttaneen koko elämäni. Olen ollut metalhead, metallimusiikin suurkuluttaja, 9-vuotiaasta alkaen, mutta ennen maisterintutkielman kimppuun käymistä en ollut koskaan ajatellut, että extreme metal voisi tarjota minulle mahdollisuuden antaa oma panokseni humanististen ja yhteiskuntatieteiden tutkimukseen. Integroituessani yhä enemmän virolaiseen yhteiskuntaan aloin ymmärtää yhtäältä sitä, miten tärkeää perinteiden noudattaminen on virolaisille ja toisaalta sitä, mitä nämä traditiot kertovat virolaisten historiasta. Tästä innoittuneena yritin mahduttaa tutkimukseeni asian molemmat puolet ja kysyin itseltäni: mikä metallimusiikin alakulttuurien segmentti on kaikkein eniten kytköksissä historiaan, perinteisiin ja kulttuuriperintöön?
Vastaukseksi hahmottui kaksi mahdollista tutkimussuuntaa. Metallimusiikin alagenret ovat kehittyneet heavy metalista, yhtäältä musiikillisista kokeiluista ja toisaalta kiinnostuksesta yhteiskunnallis-kulttuurisiin ja poliittisiin aiheisiin. Kaksi alagenreä, joiden keskiössä on historiallinen tematiikka – kuten paikallisuus, kulttuuriperintö ja pakanuus – ovat folkmetalli ja pakanametalli. Jyrkimmistä metallimusiikin genreistä poiketen folkmetalli ei yleensä ole erityisen kiivastempoista tai ääneltään vahvasti särötettyä eikä sitä lauleta möristen tai karjuen. Folkmetallissa lähestymistapa on melodisempi, se ammentaa inspiraatiotaan perinnemusiikista ja instrumentteina käytetään monia kansansoittimia. Monien folkmetalliyhtyeiden tuotannossa voi kuulla myös viitteitä perinteisestä kansanlaulusta. Folkmetalliyhtyeet hyödyntävät esiintymisissään ja markkinoinnissaan paljon visuaalisia elementtejä, kuten pukuja, asusteita ja kasvomaalauksia.
Pakanametalli sen sijaan on extreme- eli äärimetallin alagenre, jonka juuret ovat black metalissa. Toisinaan siihen kuuluu joitain folkmetallin elementtejä, kuten kansansoitinten käyttöä ja kansanmusiikista saatuja vaikutteita.
Lauluteksteissä keskeisellä sijalla ovat usein esikristillisten aikojen romantisoidut kuvaukset, joissa pääpaino on esikristillisten uskontojen tai jumalien ylistämisellä ja historiallisten, yleensä kansalliseen historiaan, luontoon ja paikallisiin maisemiin liittyvien tapahtumien kuvauksella. Pakanametalli on siis alagenre, jossa keskiössä on tietty ajatusmaailma tai pikemminkin toisiinsa kiinteästi kytkeytyvien ajatusmaailmojen yhdistelmä. Tähän genreen vihkiytyneet muusikot ammentavat inspiraatiota folkloresta, mytologiasta, perinteistä ja historiallisista tapahtumista.
Pakanametalliyhtyeet ovat Virossa varsin suosittuja monen eri ikäisen yleisön keskuudessa, sillä virolaiset ovat kiinnostuneita niin historiastaan kuin juuristaan. Käytännöllisesti katsoen kaikki virolaiset tietävät esimerkiksi Metsatöll-yhtyeen, joka on varmasti myös maailmalla tunnetuin virolaisyhtye. Viron tavoin Suomessakin on runsaasti metalliyhtyeitä, joiden kappaleille tunnusomaisia aihealueita ovat historia, luonto ja folklore; näitä ovat esimerkiksi Amorphis, Ensiferum ja Finntroll. Suomessa metallimusiikki on kuitenkin näkyvä ja runsaasti esillä oleva osa popkulttuuria, kun taas Virossa metallin kuuntelijat muodostavat pikemminkin harvakseltaan esillä olevan ”maanalaisen” alakulttuurin.
Bändit, jotka itse sijoitin Viron pakanametallin edustajiksi – kuten Ulguränd, Loits, Bestia ja Kaev – ovat äärimmäisen värikkäitä ja ilmaisuvoimaisia. Niissä ovat edustettuina niin maailmanlaajuisen extreme metalin elementit kuin paikallisen alakulttuurin tendenssit.
Paikallisia ilmiöitä tutkittaessa yksi mahdollinen lähestymistapa on tarkastella, millä tavalla alakulttuurien edustajat itse ymmärtävät, kuvaavat ja tuottavat alakulttuurin autenttisuutta. Autenttisuus, aitous, on folkloristiikassa perinteiden, kulttuurin tulkinnan ja kulttuurisen kontekstin jatkuvan muuttumisen takia hyvin ambivalentti käsite. Myös autenttisuuden kriteerit vaihtelevat kontekstista riippuen, unohtamatta nykyaikaisten markkinointiprosessien, tekijänoikeuskysymysten ja tekoälyn käytön vaikutusta kaikissa mahdollisissa ääni- ja kuvamateriaaleissa.
Tämän takia ei ollut helppo päättää, miten tutkimuksessani lähestyisin alakulttuurin autenttisuutta. Kenttätöiden ansiosta minusta itsestäni kuitenkin tuli osa alakulttuuria ja aloin katsoa asiaa tietyllä tavalla sisältä käsin. Konserteissa, festivaaleilla ja backstage-tapaamisissa minulle avautui mahdollisuus nähdä suoraan alakulttuurin ytimeen. Tätä kautta pystyin analysoimaan esitysten, rituaalien, fanituotteiden ja sosiaalisen käyttäytymisen alakulttuurista autenttisuutta.
Analyysiä tehdessäni havaitsin mielenkiintoisen ristiriidan siinä, miten muusikot itse määrittelivät autenttisuuden, verrattuna siihen, millaisia esimerkkejä he kertoivat vastauksina kysymyksiini. Esimerkiksi yleinen näkemys, jonka mukaan metallimusiikin kuuntelijan ulkoasulla ei ole merkitystä, oli ristiriidassa sen kanssa, miten muusikot itse lopulta kuvailivat metalheadien ”oikeita” tunnusmerkkejä.
Tulin siihen tulokseen, että virolaiset metalheadit arvostavat tietoja metallimusiikista ja sen historiasta. Samaten olennaisena pidettiin metallimusiikille omistautumista päivittäisessä elämässä, kuten säännöllistä osallistumista tilaisuuksiin ja tapahtumiin.
Miksi sitten ylipäätään on tärkeää pohdiskella autenttisuuskysymystä metallikulttuurissa? Ajatellaanpa asiaa vaikka näin: kun tiettyyn ryhmään kuuluvat ihmiset puhuvat siitä, miten tärkeää on pysyä uskollisena itselleen, he usein tarkoittavat äärimmäistä omistautumista kiinnostuksen kohteelle, aivan kuin se olisi olemassaolon päätarkoitus. Muusikoille ja monille faneille metalli onkin enemmän kuin pelkkä harrastus – se on elämäntyyli, johon suhtaudutaan erittäin vakavasti. Tällöin myös oletetaan, että alakulttuuri on turvallinen tila, jossa ei ole arkipäivän ongelmia eikä ulkopuolisia. Tässä kontekstissa autenttisuus ei perustu ainoastaan siihen, mikä on alakulttuurin jäsenten mielestä sympaattista, vaan sillä myös määritetään ja ylläpidetään alakulttuurin rajoja. Rajoja, jotka ovat näkymättömiä, mutta kuitenkin helposti havaittavissa, sillä ne erottavat yhteisön jäsenet ja yhteisön ulkopuolelle jäävän valtavirran toisistaan.
Viron metalheadien kannalta tämä on erityisen olennaista alakulttuuriin liittyvän vapauden tunteen takia. Neuvostomiehityksen aikaiset kulttuuria suitsineet rajoitukset jättivät ihmisille niukasti vapautta luovaan itseilmaisuun.
Suomen ensimmäisenä heavy metal -yhtyeenä pidetty Sarcofagus perustettiin jo vuonna 1977, mutta Virossa metallibändejä alkoi syntyä vasta 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Niinpä autenttisuuden kriteeri antaa alakulttuurin nykyisille edustajille varmuuden tunteen siitä, että mikään ei ole muuttamassa eikä vaarantamassa heidän vapauttaan itsensä ilmaisemiseen.
Tutkiessani autenttisuuden kysymystä nimenomaan pakanametallissa olen alkanut ymmärtää, miten olennainen on autenttisuuden merkitys paitsi musiikkityylin, myös koko alakulttuurin yhtenäisyyden varjelijana. Tutkimustyötä jatkaessani olen keskittynyt samaan aihealueeseen Viron, Suomen ja Ukrainan extreme metal -piireissä.