Kun Bergenissä, Bangkokissa, Canberrassa tai missä tahansa muussa satunnaisessa maailmankolkassa tapahtuu jotain yllättävää ja uutisarvoista, on pikemmin sääntö kuin poikkeus, että jo Viron television seuraaviin uutisiin on löydetty kommentaattoriksi paikallinen virolainen. Pienestä kansasta tuntuu riittävän väkeä kaikkialle. Rautaesiripun murtumisen ja Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen virolaisia on todellakin muuttanut maailmalle runsain määrin: jotkut opiskelemaan, toiset töihin ja uraa luomaan, kolmannet yksinkertaisesti etsimään omaa paikkaansa auringon alla. Ulkomaille lähteminen ei kuitenkaan tee kaikista heti ulkovirolaisia.
Tavallisimman määritelmän mukaan ulkovirolaisina pidetään virolaistaustaisia henkilöitä, jotka ovat asuneet ulkomailla jo pidemmän aikaa tai syntyneet ulkomailla. He tai heidän (iso)vanhempansa ovat voineet aikoinaan jättää kotimaansa hyvin erilaisista syistä, joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana. Pitkän vierailla mailla asumisen seurauksena he ovat sopeutuneet, kotoutuneet ja juurtuneet uudelle asuinseudulleen, ja siellä ovat mahdollisesti syntyneet myös heidän lapsensa ja lastenlapsensa.
Viron jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 2004 avasi uusia mahdollisuuksia ulkomaille muuttamiseen ja maastamuutto lisääntyi. Viron tilastokeskuksen mukaan Virosta muutti vuonna 2004 ulkomaille 2 927 henkilöä, vuonna 2008 jo 4 406 henkilöä ja vuonna 2015 muuttajien määrä oli kohonnut 8 957:ään. Kasvu taittui laskuksi siten, että vuonna 2019 maastamuuttajia rekisteröitiin 6 580 kappaletta. Toisaalta maahanmuutto Viroon on kasvanut jopa maastamuuttoa enemmän: vuonna 2004 Viroon muutti 1 097 ihmistä, vuonna 2008 vastaavasti 3 671 ja vuonna 2015 peräti 8 043 ihmistä. Myös maahanmuuttajien määrä väheni hieman vuoteen 2019 mennessä, jolloin heitä oli 7 265. Huomionarvoista on se, että viime vuosien maahanmuuttajista yli puolet on syntynyt Virossa, toisin sanoen he ovat pikemminkin paluumuuttajia. Myös tilapäisesti ulkomailla työskentelevien ja opiskelevien virolaisten määrä on kasvanut jatkuvasti. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että rajanveto koti- ja ulkovirolaisten välille ei ole lainkaan yksiselitteistä. Rautaesiripun aikaan tällaista käsiteongelmaa ei ollut: se, joka asui omassa maassaan, oli kotivirolainen, ja joka asui muualla, oli ulkovirolainen. Nyt määrittelyyn vaikuttavat asenteet, yhteydet ja mieltymykset – paikka tai paikat, joihin henkilö on kytköksissä ja tuntee kuuluvansa. Tässä artikkelissa ulkovirolaisilla tarkoitetaan ulkomailla vakinaisesti asuvia virolaisia.
Katsaus historiaan
Maasta- ja maahanmuutto ei tietenkään ole pelkästään nykyajalle ja Virolle tunnusomainen ilmiö, vaan ihmiset ovat muuttaneet kautta maailman todennäköisesti kaikkina aikakausina ja riippumatta siitä, miten suljettuja tai avoimia (valtion)rajat ovat kulloinkin olleet. Varsin odotuksenmukaisesti tavallisinta on ollut naapurikansojen siirtyminen toistensa asuinalueille. Suomeen saapuneista virolaisista on merkintöjä jo 1300-luvulta. Nykyisen Viron alueelta Saarenmaan-Läänemaan hiippakunnasta pakeni vuonna 1368 Suomenlahden ylitse Turun ja Viipurin lääneihin joukko virolaisia, minkä vuoksi Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen velvoitti sikäläisiä lääninherroja rajoittamaan pakolaisten vastaanottamista. Kuningas Kustaa Vaasa puolestaan ryhtyi 1600-luvulla toimiin estääkseen suomalaisten joukkomuuton etelään Viron- ja Liivinmaalle. Itään, Pihkovan tienoille syntyi virolainen Kraasnan siirtokunta todennäköisesti 1500-luvun jälkipuoliskolla, ja noin sata vuotta myöhemmin Peipsijärven länsirannalle puolestaan asettui tsaarin Venäjältä paenneita vanhauskoisia.
Kansa lähti liikkeelle taas suuren Pohjan sodan aikana – ja vielä enemmän sodan jälkeen, kun Venäjä oli valloittanut Viron- ja Liivinmaan. Varhaisimmat tiedot Pietarin kuvernementin virolaisista siirtokunnista ajoittuvat 1740-luvulle, ja itse pääkaupunkiin perustettiin virolainen seurakunta vuonna 1787. Monet muuttivat Venäjälle pakoon kartanonherrojen mielivaltaa ja ankaraa verotusta, mutta yhtä lailla virolaisia on myös karkotettu Venäjälle, ja heitä on muuttanut itään omasta tahdostaan ”oman tuvan ja oman luvan” toivossa. 1800-luvulla suurimmat muuttovirrat suuntautuivat juuri Venäjälle ja paljolti valtiovallan myötävaikutuksella. Siperiasta kehittyi pakkotyöpaikka Venäjän Euroopan puoleisista osista karkotetuille, joiden joukossa oli myös luterilaisia (ts. virolaisia, suomalaisia, latvialaisia ja saksalaisia) niin paljon, että he perustivat Siperiaan omia kyliään (vuodesta 1861 alkaen). Tsaarin hallinto asutti tällä tavalla uusia alueita alamaisillaan ja käytti näitä työvoimana pohjoisen luonnonrikkauksien kaivamiseen, käsittelyyn ja kuljettamiseen. Kun Venäjä laajensi alueitaan etelään, maannälkäisille virolaisille tarjottiin suotuisin ehdoin maata 1860-luvulla Krimiltä ja 1880-luvulla Kaukasiasta. Useita tuolloin perustettuja virolaiskyliä on säilynyt meidän päiviimme saakka. 1900-luvun alussa (1906–1914) muuttoliike Siperiaan kiihtyi uudelleen. Lähes kymmenelle tuhannelle Siperiaan muuttaneelle virolaiselle uudisasukkaalle annettiin suoraa rahallista tukea, heidät vapautettiin asepalveluksesta ja valtion veroista.
Varhaisimmat muuttovirrat suuntautuivat siis useimmiten Peipsijärven taakse, mutta jo varhain virolaisia siirtyi muuallekin niin suoraan Virosta kuin myös Venäjän kautta. 1800-luvun lopulla virolaisia siirtokuntia perustettiin Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, 1900-luvun alussa virolaisia oli muuttanut myös Kiinaan, Australiaan ja Etelä-Amerikkaan. Lupaavat tulevaisuudennäkymät houkuttelivat tuhansia virolaisia matkaan. Vielä vuonna 1850 käytännöllisesti katsoen koko kansa asui kotimaassaan, mutta vuonna 1918, Viron itsenäistyessä, ulkomailla piti kotiaan jo 200 000–250 000 virolaista – siis viides- tai kuudesosa kansakunnasta.
Itsenäiseen Viroon palasi ennen toista maailmansotaa Neuvostoliitosta kaikkiaan 37 578 virolaista. Maastamuutto suuntautui tuolloin parempien elin- ja työolosuhteiden toivossa muun muassa Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Australiaan. Toisen maailmansodan aikana lähtijöiden määrä tunnetusti räjähti. Neuvostojoukkoja ja -valtaa pakeni Saksaan ja Ruotsiin noin 75 000 virolaista, joista suuri osa jatkoi matkaansa valtamerten taakse. 1950-luvun lopussa ulkovirolaisia asui eniten Yhdysvalloissa (30 000), Ruotsissa (22 000), Kanadassa (18 500) ja Australiassa (7 000), joissa perustettiin nopeasti omia pakolaisvirolaisten verkostoja (yhdistyksiä, seurakuntia, kouluja, myös poliittisia järjestöjä). Virolaisuuden ylläpitämiseksi ja keskinäisen yhteydenpidon foorumiksi käynnistettiin maailmanlaajuiset ESTO-päivät, olivathan yhteydet Viroon ja kotivirolaisiin enemmän tai vähemmän rajoittuneita aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.
Viron uudelleenitsenäistyminen vuonna 1991 muutti tilannetta radikaalisti. Pakolaisuus päättyi, pakolaisvirolaisista tuli yksinkertaisesti maanmiehiä ja -naisia. Rajojen avautuminen antoi Virossa asuneille virolaisille mahdollisuuden pitää vapaasti yhteyttä ulkovirolaisiin – ja yhtä lailla myös mahdollisuuden muuttaa itsekin ulkomaille joko väliaikaisesti tai pysyvästi. 1990-luvulla käynnistynyt uusi muuttoaalto suuntautui pääasiassa Euroopan maihin.
Paljonko virolaisia asuu ulkomailla?
Ulkomailla asuvien virolaisten määrän osalta olemme nykyään suunnilleen samassa tilanteessa kuin sata vuotta sitten: Viron rajojen ulkopuolella asuu arviolta 175 000–200 000 virolaista eli Koti-Viron rinnalla on yhä olemassa myös merkittävän kokoinen Ulko-Viro. Ulkovirolaisten tarkkaa määrää on mahdotonta saada selville edes väestötilastoista ja -rekistereistä, sillä tilastointimenetelmät poikkeavat eri maissa toisistaan. On valtioita, joissa rekisteröidään väestönlaskennan yhteydessä myös kansallisuus – esimerkiksi Venäjällä asui 18 089 etnistä virolaista vuonna 2010 (28 113 vuonna 2002) ja Ukrainassa 2 868 vuonna 2001. Tavallisemmin tilastoidaan ihmisten kansalaisuus, syntymäpaikka tai syntyperä – esimerkiksi Suomessa asui 52 358 Viron kansalaista vuonna 2019 (48 352 vuonna 2014). Koska Ruotsissa rekisteröidään väestön syntymämaat, virolaisperheen Ruotsissa syntyneet lapset kirjataan väestörekisteriin ruotsalaisina. Vielä hankalampaa on päästä käsitykseen kolmannen polven virolaisten lukumäärästä, puhutaanpa sitten Ruotsista, Kanadasta tai jostain muusta maasta. Tilastojen valossa voidaan kuitenkin todeta, että on ainakin neljä maata, jossa asuu yli 20 000 virolaista: Suomen lisäksi nämä ovat Kanada (23 930 virolaista vuonna 2006), Ruotsi (27 254 vuonna 2015) ja Yhdysvallat (25 034 vuonna 2000). Huomionarvoista on se, että maailmaan mahtuu sekä maita ja alueita, joissa viron kielen käyttö hiipuu – esim. Ukraina, Venäjä ja Kaukasia – että alueita, joissa virolaisten määrä kasvaa ja viron kielen käyttö lisääntyy. Esimerkiksi Suomessa asui vuonna 1990 virallisten tilastojen mukaan vain 1 394 virolaista, vuonna 2004 heidän määränsä oli noussut 13 978:ään ja nyttemmin on jo rikottu 50 000 Suomessa asuvan virolaisen raja. Viimeisten kymmenen vuoden aikana virolaisväestön määrä on kasvanut voimakkaasti erityisesti Belgiassa, mutta myös Saksassa, Tanskassa, Britanniassa ja useissa muissa Euroopan maissa. Sen sijaan Venäjällä asuvien virolaisten määrä jatkaa edelleen laskuaan. Vuonna 1926 Venäjällä asui 150 378 virolaista, vuonna 1959 enää 78 566 ja nykyään heitä on alle 20 000. Virallisten tilastojen luvut ovat kuitenkin aina enemmän tai vähemmän vanhentuneita jo tullessaan julki. Tilastot eivät myöskään kerro koko totuutta: esimerkiksi ulkomailla au pairina tai vapaaehtoistöissä olevat sen paremmin kuin opiskelijat tai stipendiaatitkaan eivät välttämättä näy oleskelumaidensa väestötiedoissa.
Sen kuitenkin tiedämme, että virolaisia asuu yli 120 maassa eikä Viron ulkopuolinen virolaisväestö katoa tulevaisuudessakaan minnekään. Tärkeitä virolaisuuden keskuksia ovat suurkaupungit, joihin on muodostunut virolaisyhteisöjä – esimerkiksi Toronto Kanadassa, Tukholma Ruotsissa, Helsinki Suomessa, Hampuri Saksassa ja Pietari Venäjällä. Ei ole mitenkään tavatonta, että kun esimerkiksi Etelä-Afrikassa aktiivisen työuransa päättävä virolainen haluaa palata eläkepäivikseen virolaisempaan elinympäristöön, hän ei muutakaan Viroon, vaan Tukholmaan tai Torontoon. Virolaisen identiteetin säilymistä ulkomailla edesauttaa virolaisten yhdistys-, kulttuuri- ja kirkollinen toiminta sekä yhteydet kotimaahan. Lisäksi Viron valtio tukee viron kielen opetusta ja käyttöä useiden ohjelmien avulla maissa, joissa on suuri virolaisyhteisö.
Ulkomaille kotoutuminen ottaa aikansa
Ulkovirolaistuminen on usean sukupolven mittainen prosessi ja kielentutkimuksessa onkin tyypillisesti tarkasteltu kielenkäytön kehittymistä 50–100 vuoden jaksolla. Vie vuosia sopeutua uuteen asuinmaahan, omaksua sen kantaväestön elämäntapa, ”olla kuin kotonaan”. Maissa, joihin virolaisia on muuttanut historian saatossa jo pidemmän ajan kuluessa – esimerkiksi Brasiliassa, Britanniassa ja Kanadassa – saatetaan puhua vanhoista ja uusista virolaisista sen mukaan, missä vaiheessa ihmiset tai suvut ovat maahan asettuneet. Virolaisten jälkeläisille (ja heidän jälkeläisilleen) kehittyy luonnollisesti läheisempi suhde synnyinmaahansa kuin Viroon. Lisäksi on otettava huomioon, että jälkipolvet eivät välttämättä ole samaa kieltä puhuvien ja samaa kansallisuutta olevien vanhempien lapsia. Esimerkiksi Siperiassa (Omskin alueella, Krasnojarskin piirissä) asuvilla Venäjän virolaisilla on seka-avioliittojen ja -perheiden historiaa jo useiden sukupolvien ajalta. Äidinkielen tai kansallisuuden määrittäminen ei ole mitenkään yksiselitteistä suvussa, jossa kotikieliä ovat vaikkapa viro, latvia ja suomi tai viro, venäjä ja saksa, ja jossa nuori polvi muistaa puhuneensa isoäitinsä kanssa latviaa ja setiensä kanssa suomea. Merkityksellistä on tällöin ennen kaikkea se, keneksi ihminen itsensä identifioi – eikä identifioitumisen tarvitse rajoittua vain virolaisuuteen, vaan sen rinnalla voi olla muitakin kansallisuuksia.
Tämän päivän ns. yhteisessä eurooppalaisessa kodissa myös liikkuva ja ylirajainen elämäntapa on tullut yhä tavallisemmaksi. Nykytodellisuuteen kuuluu, että muillakin kuin diplomaateilla tai muusikoilla voi olla useita koteja eri maissa. On paljon virolaisia, jotka asuvat Virossa ja työskentelevät ulkomailla, esimerkiksi Suomessa tai Brysselissä, ja pendelöivät ulkomaan ja Viron välillä. On myös virolaisia, jotka asuvat vakinaisesti ulkomailla, esimerkiksi eläkepäiviään viettämässä, mutta jotka ovat hankkineet asunnon tai kesämökin Virosta ja pendelöivät samaten ulkomaan ja Viron välillä. Näissäkin tapauksissa on ehkä viisainta kysyä ulkovirolaiselta itseltään, mitä nimitystä hän itsestään käyttää. Useimmiten hän määrittelee itsensä yksinkertaisesti virolaiseksi.