Suuremmista naapurimaista tulleet vieraat tapaavat usein ihmetellä, miten Virossa matkatessa niin maastonmuodot, pihamaiden ilme, ihmisten tavat kuin myös heidän puhumansa murre saattavat vaihtua muutaman kymmenen kilometrin välein. Suureen variaatioon on useita syitä: on tavallista, että suvut ovat asuneet samoilla seuduilla ja asuinsijoilla sukupolvesta toiseen, ja lisäksi virolaisilla on ollut joukko naapureita, joiden kanssa on samaten oltu kanssakäymisissä jo ammoisista ajoista lähtien. Suomenlahden rannikon väestöllä oli kontakteja suomalaisten, Luoteis-Viron ja saarten asukkailla ruotsalaisten kanssa; Peipsijärven rannoilla oli luontevaa pitää yhteyttä venäläisiin, Etelä-Virossa latvialaisiin. Viron historialliset asutus- ja kulttuurikeskittymät sijaitsevat suurelta osin maan reuna-alueilla, joissa naapureilta on lainattu yhtä ja toista myös omaan kieleen.
Viron kansallisen heräämisen kaudella 1800-luvun keskivaiheilla yhden kirjakielen käyttöönotto oli Viron kansakunnan synnyn kannalta merkittävä askel. Aiemmin käytössä oli ollut lukuisien murteiden ohella myös kaksi viron kirjakieltä: Pohjois-Virossa tallinnan kieli ja Etelä-Virossa tarton kieli. Heräämisajan jälkeen myös Etelä-Virossa alettiin julkisissa yhteyksissä käyttää Tallinnan eli pohjoisviron kieltä. Koko Viron yhteisellä kirjakielellä oli suuri symbolinen merkitys: se alkoi ilmentää virolaisten yhteistä identiteettiä. Kirjakielen symbolinen merkitys korostui entisestään neuvostoaikana, jolloin sen vaalimisen ja ylläpitämisen katsottiin samalla olevan kansakunnan säilymisen tae. Sosiologiset tutkimukset vahvistavat, että viron kielen taitoa pidetään edelleen yhtenä tärkeimmistä virolaisuuden tunnusmerkeistä. Koko kansan yhteisen kirjakielen taito kytkeytyy virolaisten mielissä kansalliseen ja valtiolliseen identiteettiin, mutta sen rinnalla arvostetaan myös oman kotiseudun kielimuotoa.
Alueellinen identiteetti voi Viron eri osissa ilmentyä nykyään monilla eri tavoin eikä kielellä tässä suhteessa ole enää yhtä suurta merkitystä kuin aiemmin. Kieli on alueellisen omaleimaisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen osoittimena tärkeämpi historiallisella eteläviron kielialueella ja Länsi-Viron saarilla, joilla murteet ovat säilyneet muuta maata paremmin. Keski- ja Pohjois-Virossa alueellista ominaislaatua tuodaan enemmän esiin muilla tavoin, kuten paikallisilla kulttuurifestivaaleilla ja laulujuhlilla tai valmistamalla ja markkinoimalla omalle kotiseudulle tunnusomaisia tuotteita.
Kotiseudun kulttuurista omaleimaisuutta on Virossa alettu viime vuosina korostaa entistä enemmän ja myös uusin keinoin – ja mahdollisuuksien mukaan murteita käyttäen. Viron kielialueella voidaan erottaa kaikkiaan kymmenkunta murretta (vir. murre), jotka puolestaan voidaan jakaa yli sataan pitäjänmurteeseen (vir. murrak). Lisäksi Lounais-Virossa on entisaikoina puhuttu liivin kieltä ja Koillis-Virossa vatjan kieltä, ja niilläkin on oma paikkansa kotiseutuliikkeissä: uuden Häädemeesten kunnan paikallislehden nimi on Liiviranna, Iisakussa ja Kodaveressä vatjalaisuuden perintö on saanut näkyvän sijan. Viron historiallisten vähemmistökansallisuuksien kielet ovat nousseet aiempaa merkittävämpään asemaan kansojen vanhoilla asuinalueilla – esimerkiksi ruotsi Noarootsissa ja Vormsissa sekä vanhauskoisten venäläisten kieli Kolkjassa. Virossa asuu useimpien suomalais-ugrilaisten kielten puhujia ja heidän kulttuuriseurojensa toiminta on yhä aktiivisempaa, keskittyen tosin pääasiassa Tallinnaan ja muihin suurimpiin kaupunkeihin. Kaiken kaikkiaan Virossa puhutaan nykyään lähes kahtasataa eri äidinkieltä.
Hyvä esimerkki alueen vanhan väestön ja uusien tulijoiden kielten kohtaamisesta ja omaleimaisen kieliyhteisön synnystä on Valga ja Valgamaa. Valgan pitäjän ja kaupungin historia yltää pitkälle 1200-luvulle. Kaupunki alkoi kasvaa nopeasti 1900-luvun alussa, kun siitä tuli rautateiden risteysasema. Viron eteläisimpänä kaupunkina Valga on koko olemassaolonsa ajan sijainnut monikielisessä ympäristössä. Jo 1700-luvulla muodostettu Valgan piirikunta käsitti sekä viron- että latviankielisiä alueita. Viron ja Latvian itsenäistyttyä Valgan kaupunki jaettiin kahden valtion kesken: Viron puolelle jäi Valga, Latviaan Valka. Eteläviron ja latvian puhujien lisäksi Valgassa on vuosisatojen ajan ollut äidinkielenään saksaa ja uudemman historian aikana myös venäjää puhuvaa väestöä. Valgassa on asunut ja asuu myös muun muassa romaneja, ukrainalaisia ja suomalaisia.
Kun joku mainitsee valgan kielen, hän todennäköisesti tarkoittaa ennen kaikkea Valgan kaupungin kieltä, jossa viroon on erityislaatuisella tavalla lomittunut erilaisia kielellisiä ilmauksia paikallisista kielistä. Tässä merkityksessä ymmärrettynä valgan kieli poikkeaa vaikkapa võrun kielestä, joka ei tarkoita niinkään Võrun kaupungin kieltä kuin Võrumaan kieltä – vieläpä niin, että sitä käytetään nykyään usein koko eteläviron kielen synonyymina. Valgan kielellisiä erityispiirteitä, muun muassa viro–latvia-kaksikielisyyttä, ovat tutkineet sekä latvialaiset että virolaiset kielentutkijat, kuten Velta Rūķe Draviņa ja Lembit Vaba.
Nykyisen Viron rajojen sisälle jäävä Valgamaa ei ole sen enempää kulttuurisesti kuin kielellisestikään yhtenäinen alue. Maakunta, jonka keskus on Valgan kaupunki, sai osapuilleen nykyiset rajansa vasta 1920-luvun alussa, pian Viron itsenäistymisen jälkeen. Valgamaalla kohtaavat kaikki kolme eteläviron merkittävintä alamurretta: lännessä Mulgin itämurre, maakunnan keskiosissa Tarton murteen eteläisen ryhmän Luken, Sangasten ja Otepään pitäjänmurteet, idässä länsivõrun Karulan ja Harglan pitäjänmurteet. Kaikkia mainittuja erilaista alkuperää olevia eteläviron murremuotoja yhdistäviä tekijöitä ovat useat äänteelliset ja kieliopilliset uudennokset. Valgamaan murteita voikin pitää Etelä-Viron alueen uudistuksellisimpina. Erityisen omaleimaisena joukosta erottuu historiallisen Luken kihlakunnan pitäjänmurre. Kihlakunnan keskus oli nykyisen Latvian alueella, lähellä Pohjois-Latviassa sijainnutta leivun kielisaareketta. Leivun kielessä ikivanhat eteläviron murrepiirteet yhdistyivät Gauja-joen rannoilla asuneiden liiviläisten kielestä saatuihin vaikutteisiin.
Kun Võrun instituutti kymmenkunta vuotta sitten selvitti, millä nimillä valgamaalaiset kutsuvat paikallisia kielimuotoja, vastauksissa oli runsaasti hajontaa. Valgan kielen mainitsivat vain yksittäiset vastaajat. Useammat puhuivat joko yleisesti eteläviron kielestä, kotiseutunsa historiallisten yhteyksien mukaisesti mulgin, tarton tai võrun kielestä tai paikallisen keskuksen mukaan esimerkiksi Otepään murteesta. Valgan ja Valgamaan kielellinen omaleimaisuus on monikerroksista ja samalla hyvin luonteenomaista myös koko Viron kielelliselle ja kulttuuriselle rikkaudelle. Yhä useammin voi havaita, ettei tämän päivän virolainen tyydy enää määrittelemään itseään pelkästään virolaiseksi, vaan hän haluaa olla sen lisäksi jotain muutakin ja luoda identiteettinsä useista eri ainesosista, myös kielellisesti.
Eräässä varsin tuoreessa tutkimuksessa Tallinna sijoittui omassa kokoluokassaan viidenneksi mitattaessa eurooppalaisten kaupunkien kulttuurista aktiivisuutta. Pienempien kaupunkien sarjassa Tartto saavutti peräti toisen sijan. Vielä pienemmät, mutta kulttuurisesti yhtä lailla aktiiviset ja ainutlaatuiset virolaiskaupungit eivät tällä kertaa olleet mukana rankingissa. Mahdollisia menestyjiä olisivat kaiketi ainakin Pärnu, Narva, Viljandi, Haapsalu, Kuressaare, Võru – sekä ehdottomasti myös Valga ja Otepää.