Tänä vuonna, kun on kulunut 150 vuotta kirjailija Eduard Vilden (1865–1933) syntymästä, on syytä palauttaa mieleen hänen oleskelunsa pakolaisena Helsingissä vuonna 1906.
Helsingissä Vildelle tarjoutui mahdollisuus julkaista ilman sensuuria vironkielistä Kaak-pilalehteä ja kirjoittaa sen palstoille poliittisia satiireja. Kaakin (kaakinpuu, häpeäpaalu) tarkoitus oli vetää häpeäpaaluun taantumuksen linnakkeet, kuten Venäjän keisarivalta viranomaisineen, Viron oikeistopoliitikot, luterilaiset pastorit ja Baltian paronit.
Vilde oli lehden toimittaja, mutta lain vaatima vastaava toimittaja oli Suomen kansalainen, työläiskirjailija ja Työmies-lehden avustaja Otto Tiuppa. Toimitus sijaitsi Helsingissä Sirkuskatu 1:ssä eli Työmies-lehden osoitteessa. Siellä Kaakin käytännön asioita hoiti Vilden puoliso Linda Jürmann. Lehden painoi sosiaalidemokraattisen puolueen Työväen Kirjapaino Oy.
Ensimmäinen numero ilmestyi vasta elokuussa 1906. Sen tekninen taso oli korkea ja paperi laadukasta, mutta yhtään ilmoitusta lehteen ei oltu saatu. Piirroksia oli viitisentoista, ja ne oli tilattu useilta virolaistaiteilijoilta. Ykkösnumero toimitettiin myyntipaikkoihin eri puolille Viroa.
Tuskin ensimmäinen numero oli ennättänyt perille Viroon, kun sanomalehdissä jo kerrottiin, että sensuuriviranomaisen määräyksestä Kaakin levittäminen oli kielletty. Lehti piti kerätä pois kirjakaupoista.
Kaakin toinen numero ilmestyi alkusyksystä, ja sitä levitettiin Virossa maanalaisia kanavia myöten. Näin lehteä ei päätynyt poliisin käsiin. Kolmas numero, jonka saaminen lukijoille lienee ollut edellistäkin numeroa vaikeampi, ilmestyi lokakuussa 1906. Se jäikin Kaakin viimeiseksi. Viron ulkopuolella painettavan, valtionvastaisen lehden illegaali levittäminen osoittautui liian vaivalloiseksi, kalliiksi ja riskeille alttiiksi. Rahanpuute oli ajanut Vilden Kaakin julkaisemiseen, ja rahanpuutteeseen lehti myös kaatui.
Sittemmin Suomenkin viranomaiset havahtuivat, ja Työväen Kirjapaino joutui poliisille ja Uudenmaan kuvernöörille selittelemään tekojaan. Työmies moitti, että suomalaisherrat olivat niin innokkaasti toimineet venäläisen virkavallan kätyreinä sananvapauden vainoamisessa, ”että jokainen vapaampi yritys on tässä maassa nyt jo julkisena lähes mahdoton.” Mutta tuossa vaiheessa Kaakin päivät olivat jo päättyneet.
Kesällä 1906 Vilde puolisoineen oli vuokrannut asunnon Helsingin Katajanokalta, mutta syksyllä oli löydettävä uusi majapaikka. Apuun tuli raittiusyhdistys Koitto, jonka Vanhankaupunginlahdessa sijaitsevan Lammassaaren kesäsiirtolan komea päärakennus, Pohjolan Pirtti, oli juuri valmistunut. Sinne Vildet nyt asettautuivat.
Kun Friedebert Tuglas tuli syksyllä Helsinkiin, Vilde kehotti tätä yöpymään luokseen. Aluksi matkustettiin raitiovaunulla, sitten käveltiin, ja lopuksi venemies vei yli Vanhankaupunginlahden Lammassaareen. Herrojen vilkas keskustelu jatkui Pohjolan Pirtissä pimeään asti – Vilde osallistui siihen kerrossängyn ala-, Tuglas ylävuoteelta.
Lokakuussa 1906 Vilde lähti kiireesti Suomesta Kööpenhaminaan, kun selvisi, että Pietarista oli annettu käsky hänen pidättämisestään.