Olin tekemässä teemalähetystä vironruotsalaisuudesta Yleisradion ruotsinkieliselle aamuohjelmalle ja yritin hahmottaa, mitä oli jäänyt jäljelle ikivanhasta vironruotsalaisesta kulttuurista viidenkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen Neuvosto-Virossa. Haastatellessani ihmisiä ruotsiksi Noarootsissa, Tallinnassa (Reval) ja Haapsalussa (Hapsal) tuntui siltä kuin olisin löytänyt kotiin rakkaiden sukulaisten luo. Intonaatio ja sanasto muistuttivat minua niistä suomenruotsalaisista murteista, joita puhutaan isäni synnyinseudulla Pietarsaaressa (Jakobstad) Pohjanmaalla ja äitini kotiseudulla Paraisilla (Pargas) Turunmaan saaristossa. Minua askarrutti miten ruotsin kieli oli voinut säilyä Virossa kaikesta vainosta huolimatta?

Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuljen uudelleen samoja polkuja Rannarootsin seuduilla. Yritän löytää yhteistä nimittäjää etniselle taustalle, äidinkielelle, asuinsijoille, kulttuurille ja juurille. Jostain selittämättömästä syystä palaan yhä uudelleen Luoteis-Viroon ja yritän hahmottaa mitä vironruotsalaisten äidinkielelle ja identiteetille oikein tapahtui. Aiboland lumoaa.

Viron rannikkoseuduilla on asunut skandinaavisia talonpoikia ja kalastajia ammoisista ajoista. Historioitsijat kiistelevät edelleen keskenään siitä, milloin skandinaavinen tai ruotsinkielinen asutus sai alkunsa Virossa. Arkeologiset löydöt Einbissä (Enby) ja Salmessa, Sõrvessä (Svorbe) todistavat, että Itämeren läntisten ja itäisten rantojen asukkaiden välillä oli kontakteja jo rautakaudella ja viikinkiajalla. 1600-luvulla arviolta kolme prosenttia väestöstä Harjumaalla, Järvamaalla ja Virumaalla oli ruotsinkielistä. Viron väestönlaskennassa vuodelta 1934 maassa oli 7641 henkilöä jotka ilmoittivat äidinkielekseen ruotsin. Toisen maailmansodan kynnyksellä Virossa oli arviolta 8000 ruotsinkielistä asukasta. Suurin osa heistä pakeni Ruotsiin vuosina 1939–1944. Jäljelle jääneiden vironruotsalaisten oli vaikea ylläpitää kieltään ja kulttuuriaan kun ruotsinkieliset koulut, yhdistykset ja seurat lakkautettiin Neuvostoliiton miehityksen aikana ja elinvoimaiset ruotsinkieliset yhteisöt kuihtuivat maastamuuton ja vainojen takia.

Maaliskuussa 2015 luen The Baltic Guide -lehdestä, ettei vironruotsalaista kulttuuria enää ole. ”Aiboland katosi ja samalla rantaruotsalaisten elävä kulttuuri osana virolaisuutta hävisi”, kirjoittaa suomalainen tutkija Antti Sarasmo viitaten maailmansodan jälkeiseen aikaan. Olen hämmentynyt. Olen kiertänyt Aibolandin seutuja ja puhunut äidinkieltäni ruotsia paikallisten asukkaiden kanssa eri puolilla Viron rannikkoa viimeiset kaksi vuotta. Milloin haavoittuvainen ja uhanalainen vähemmistö kutistuu niin pieneksi, että se muuttuu joillekin kokonaan näkymättömäksi? ”Onkohan niitä vironruotsalaisia enää olemassa?”, kysyi eräs suomalainen virkamies kertoessani hankkeestani Viron pääkaupungissa. Tallinnassa sijaitsevassa Suomen Viron-instituutissa henkilökunta ei suostunut edes tapaamaan minua kirjaprojektini tiimoilta. Ruotsalaisuus ja ruotsin kieli Virossa eivät ole yhteen sovitettavissa Suomen valtion ylläpitämiin kulttuurihankkeisiin Virossa.

Rahoitus hankkeelleni tulikin varsin yllättävältä taholta. Suomenruotsalaisten rahastojen ja vironruotsalaisten kulttuurihallinnon myöntämien stipendien lisäksi sain apurahan Koneen säätiöltä, jonka turvin pystyin irrottautumaan päätyöstäni kirjoittaakseni kirjan vironruotsalaisuudesta, joka elää uutta renessanssiaan. Varsinkin kesäisin Viron rannikkoseuduilla on kymmeniä ruotsinkielisiä tapahtumia, talkoita, juhlia, kylätapaamisia, urheilukilpailuja ja käsityöryhmien järjestämiä tilaisuuksia. Kaikissa näissä on mahdollista puhua ruotsia, kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta ja oppia tutustumaan siihen kulttuuriin, joka The Baltic Guide -lehden mukaan oli jo haudattu. ”Joskus kuulee puhuttavan, että olisimme kuolleet sukupuuttoon. Kuten näette, olemme vielä hengissä. Eilenkin museomme oli täynnä vironruotsalaisia, jotka osallistuivat joka torstaiseen kahvitilaisuuteemme”, totesi Rannarootsi muuseumin johtaja Ülo Kalm lakonisesti kun kirjani julkistettiin Haapsalussa heinäkuun alussa.

Aibolandin rannikkoseuduilla pyritään elävöittämään vironruotsalaista kulttuuria erilaisin keinoin. Ulkomailla asuvat vironruotsalaiset ovat saaneet takaisin sukujensa maita ja monet jälkeläiset ovat rakennuttaneet kesämökkejä vanhoille synnyinseuduilleen. Jotkut heistä palaavat juurilleen pysyvästi paluumuuttajina. Haapsalussa (Hapsal) elävöitetään vanhoja vironruotsalaisia merenkulkuperinteitä rakentamalla veneitä ja laivoja. Pürksissä (Birkas) sijaitsevassa lukiossa opetetaan jälleen ruotsia ja Tallinnassa toimii ruotsinkielinen esikoulu paikallisen ruotsinkielisen seurakunnan yhteydessä. Monissa kunnissa otetaan käyttöön kaksikielisiä kylttejä, joissa paikallisten kylien nimet ovat luettavissa viroksi ja ruotsiksi. Viron valtion varoin on myös perustettu vironruotsalaisten etujärjestö Estlandssvenskarnas kulturförvaltning, joka pyrkii edistämään vironruotsalaista kulttuuria rahoittamalla lukuisia erilaisia hankkeita. Keväällä 2014 vironruotsalaisten kulttuurijärjestö Svenska Odlingens Vänner (SOV) tiedotti sähköisessä uutiskirjeessään, että Virossa asuu 13990 henkilöä jotka puhuvat ja kirjoittavat ruotsia. Luku ei silti kerro kuinka monelle heistä ruotsi on äidinkieli. Viime vuonna Virossa astui voimaan laki, joka takaa vironruotsalaisille lapsille oikeuden saada kotikielen opetusta mikäli joku lapsen vanhemmista tai isovanhemmista on puhunut ruotsia. Kesällä 2014 tapasin nuoria vironruotsalaisia äitejä Vormsissa ja Noarootsissa jotka olivat päättäneet anoa oikeutta saada ruotsin kielen opetusta lapsilleen uuden lain turvin. Nuoremmat sukupolvet ovat siis vihdoin löytämässä polun takaisin esi-isiensä ja isovanhempiensa kulttuurin äärelle.