Julkaistu: 15. helmikuuta 2009

Yhden vironvenäläisen tarina

Igor Kotjuh

Olen Virossa syntynyt ja kasvanut venäläinen kirjallisuusihminen. Perheelläni on suurimmaksi osaksi slaavilaiset juuret. Äitini syntyi Pohjois-Ukrainassa, Tšernigivin lähellä. Hänen isänsä oli ukrainalainen ja äitinsä valkovenäläinen. Äitini ja hänen kaksi veljeään kävivät kyläkoulua, jonka jälkeen äitini jatkoi ammattiopintoja kaupungissa. Siellä hän asui asuntolassa ja puhui asuinkavereiden kanssa venäjää ja ukrainaa. Ukrainan suurissa kaupungeissa ne kielet ovat lähes tasavertaisia, mutta vanhoillisissa kylissä on ukrainan kieli vahvoilla. Äidistäni voi sanoa, että hän jos joku ymmärtää, mitä on kaksikielisyys.

Isänikin kasvoi kaukana tehtaanpiipuista etelävirolaisessa maalaistalossa Venäjän rajan tuntumassa. Hänen isänsä oli kotoisin Ukrainasta. Koska Neuvostoliiton sisärajoilla ei ollut ihmisten arkielämään juuri minkäänlaista vaikutusta, oli isänisä asepalveluksen suoritettuaan päättänyt tulla Viroon etsimään onneaan. Täältä hän löysi tulevan vaimonsa, minun isoäitini, joka oli puoliksi venäläinen, puoliksi virolainen.

Minun isäni onnistui sitten tekemään päinvastoin kuin isoisä. Kun isäni asepalvelus Virossa päättyi, hän lähti Ukrainaan, jossa tapasi kauniin, ruskeasilmäisen ja helläsydämisen tytön, ja rakastui. Istuttuaan useita kertoja toistensa luona kylässä nuoret päättivät avioitua. He elivät jonkin aikaa Ukrainassa, kunnes tulivat Viroon, jota pidettiin Neuvostoliiton Eurooppana.

Kolmen vuoden kuluttua nuori perhe sai ensimmäisen kahdesta pojastaan – minut. Vaikka äitini ikävöi kauaksi jäänyttä kotiaan, hän viihtyi myös Etelä-Virossa. Isäni auttoi häntä sopeutumaan paikalliseen elämään olemalla hänelle oppaana ja tulkkina. Eniten vaikeuksia aiheutti viron kieli, sillä Etelä-Virossa käytetään vähän toisenlaista kieltä kuin tiedotusvälineissä. Ääntäminen oli äidilleni kaikkein masentavinta! Suurin osa venäläisistä ei koskaan opi õ-äänteen täkäläistä ääntämistä, sillä virolaiset ääntävät sen e:hen vivahtaen ja venäläiset i:hin vivahtaen. Sen lisäksi on vielä kolme äänteenkestoa, jotka venäjän kielestä puuttuvat kokonaan. Kotikielenämme oli aluksi venäjä, mutta ajan myötä muotoutui niin, että isä halutessaan puhua viroa käytti võrun murretta, kun taas varovainen äiti pitäytyi ainoastaan viron kirjakielessä, sillä sen käyttöalue oli suurempi.

Elin lapsuuteni lähellä isäni lapsuudenkotia, vihreässä ja leppoisassa Võrussa. Neuvostoajalla täällä oli sotilastukikohta, joka oli melkein yhtä tärkeä kuin Kreutzwaldin kotimuseo tai maakunnan saavutukset maataloudessa. Kirjallisuuden klassikot, runsas maataloustoiminta, armeijaestetiikka, venäjän kieli sekä kaksi viron kieltä muodostivat lapsuuteni maisemissa omaperäisen sekoituksen, joka minulla oli tarve ottaa omakseni.

Aluksi perheemme ainut yhteinen kieli oli siis venäjä. Nuoremman veljeni kanssa luimme venäjänkielisiä kirjoja ja kävimme venäläistä koulua. Kotipihalla vietimme kuitenkin aikaa virolaisten kavereiden kanssa. Asuimme Võrun keskustassa, sillä vanhempani eivät kuuluneet sotaväkeen. Isä työskenteli autokuskina – milloin osuuskunnassa, milloin rakennustyömaalla tai tekstiilitehtaalla. Äiti ompeli kypärän vuoreja ja jalkineita nahkatehtaalla. Aamut ja päivät olimme veljeni kanssa venäjänkielisessä ympäristössä, iltapäivät pelasimme virolaisten kanssa jalkapalloa. Minä en koskaan tehnyt viron kielen kotiläksyjä, sillä en nähnyt mitään syytä opetella sitä kieltä. Miksi opetella sellaista, minkä muutenkin osasin? Venäjän ja viron kieli olivat minulle kuin yksi ja sama yhteen sulautunut kokonaisuus.

Olin 12-vuotias, kun ymmärsin ensi kerran, että kaksikielisyys onkin itse asiassa harvinainen ilmiö. Se tapahtui sairaalassa, jonne olin vatsakipujeni vuoksi joutunut. Muistan hyvin ne päivät: miten ystävystyin hoitajien kanssa, autoin heitä pikkulasten hoitamisessa, kävin sairaalan kirjastossa, sain kavereita eri osastoilta ja puhuin aamusta iltaan viron kieltä. Muistan myös päivän, jolloin pääsin kotiin. Ulkona oli mukava toukokuun ilta, ja me lähdimme äidin ja isän kanssa kävelylle. Isä oli erityisen hyvällä tuulella: ei muuta kuin jutteli, vitsaili ja esitti ovelia kysymyksiä. Yhteen niistä vastasin huomaamattani viroksi. Isä yllättyi, mutta päätti myötäillä minua, ja vaihtoi omalle viron kielelleen eli võrun murteelle. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä – isän viro ei ollutkaan oikeaa viroa! Äiti kuunteli meidän väittelyämme ja nauroi.

Niihin aikoihin minussa heräsi halu oppia ”oikea” viron kieli, jota ymmärrettäisiin Viron joka kolkassa ja jota ei hävettäisi käyttää Tartossa ja Tallinnassa.

Ajan myötä se halu kasvoi ja kasvoi, erityisesti kun huomasin toivovani, että osaisin kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei ollut vielä koskaan kirjoitettu. Olin jo silloin kirjallisuuden ystävä ja ahne lukija. Jokainen kiinnostava kirja toi tullessaan huolen, että nyt on taas yksi hyvä lukematon kirja vähemmän. Kun lukeminen kyllästytti, luin periaatteesta: jos joku on jaksanut kirjoittaa jotain, jaksan minä edes lukea sen. Lukeminenhan on paljon helpompaa kuin kirjoittaminen, ihan fyysisestikin.

Kuten jo mainitsin, luin ensisijaisesti venäjäksi. Koska yksi äidin ystävistä oli töissä kirjakaupassa, sisälsi meidänkin kirjahyllymme paljon hyviä ja perestroikan ajalla harvinaisia kirjoja. Esimerkiksi Anatoli Rybakovin Arbatin lapset, Aleksei Tolstoin Tsaari Pietari I, Raffaello Giovagnolin Spartacus ja Émile Zolan Kivihiilenkaivajat, lisäksi vielä Agatha Christietä, Mihail Zoštšenkoa, Irwin Shawia, Mark Twainia, Jack Londonia, Honoré de Balzacia, Charlotte Brontëa, Viktor Hugoa, Daniel Defoeta, Alexandre Dumasia ja Mihail Šolohovia. Isä kuunteli säännöllisesti Vysotskin levyjä ja myös se jätti lapsen muistiin jäljen.

Viron kirjallisuudesta jäivät lähtemättömästi mieleeni Eno Raudin Naksitrallid (Näpsäkäävät), Leo Vainon suurenmoisena venäjänkielisenä käännöksenä. Vähintään yhtä suuren vaikutuksen – kylläkin päinvastaisen – teki ohuehko Jüri Arrakin kuvittama kirja, jossa oli kuvattu jättiläisiä, joiden päät ja jäsenet paloivat. Kouluaikana minut tempaisivat mukaansa myös Oskar Lutsin kertomukset sekä Juhan Smuulin meripäiväkirjat.

Keskikoulun jälkeen kokeilin useita erilaisia ammatteja. Silloin, 90-luvun puolivälissä, venäläinen sotaväki oli lähtenyt ja Võrusta oli tullut puhtaasti virolainen kaupunki. Työskennellessäni rakennusmiehenä, nuohoojana, talonmiehenä ja pellolla opin runsaasti uusia sanoja ja ilmauksia. Siitä oli myöhemmin paljon hyötyä, erityisesti silloin kun minulle tarjottiin mahdollisuutta ryhtyä maakuntalehden avustajaksi. Olin aluksi tyytyväinen, mutta mieli musteni, kun näin käsikirjoituksiani toimittajan parantamana. Ne olivat aina korjauksista punaiset. Joskus piipahdin työpäivän jälkeen toimituksessa pyytämässä anteeksi surkeaa kirjoitustaitoani. Vastaus oli: sinun työsi on hankkia uutisia, minun työni – korjata.

Tein kaikkeni kirjoittaakseni ”puhtaammin”. Vertailin käsikirjoituksiani julkaistuihin artikkeleihin, katsoin taivutuspäätteitä ja sanajärjestystä, yritin ymmärtää kielen logiikkaa. Ennen artikkelin toimitukseen viemistä pyörähdin jonkun kaverini luona pyytämässä, että korjaisimme yhdessä virheitäni. Viron kielestä oli tullut minulle päähänpinttymä; olin aloittanut taistelun, enkä halunnut perääntyä.

Samoihin aikoihin minulle avautuivat kielen uudet ulottuvuudet, kun suoritin sihteerin ammattitutkinnon kurssit ja opiskelin yhden lukukauden ajan Väimelan teknillisessä opistossa sähkömieheksi. Ensimmäisessä paikassa minun piti pinnistellä kovasti, että ehtisin näpytellä niin ja niin monta latinalaista aakkosta minuutissa. Teknillisessä opistossa näin vaivaa oppiakseni alan termit viroksi.

Sitten seurasivat ensimmäiset yritykset kääntää venäjäksi Henrik Visnapuun, Viivi Luikin ja Doris Karevan runoja. Nuo kokemukset auttoivat minua ennen kaikkea henkisesti ja emotionaalisesti, tekninen hyöty oli vasta toissijainen. Tunsin entistä voimakkaampaa kiinnostusta sekä venäjän että viron kulttuuria ja perinnettä kohtaan. Venäläisyys kiehtoi rajattomuutensa ja loputtoman potentiaalinsa vuoksi, virolaisuus viehätti lakonisuudellaan. Kouluaikoina en vielä ymmärtänyt venäläistä runoutta. Majakovski oli minusta kiinnostavampi kuin Puškin, sillä Majakovskin runot oli vavahduttavan osuvia, Puškinin runot taas ikävällä tavalla kahlehdittuja. Klassinen tarkoitti minulle valmista ja minusta tuntui, että ideaaliseen muotoon pakotetut säkeet syövät 90 % runoilijan ajatuksista. Se oli yksi syy, miksi otin heti omakseni Blokin ja toiset symbolistit – he jättivät lukijalle mahdollisuuden ajatella eteenpäin siitä, mihin rivit päättyivät.

Virolaisen runouden otin vastaan ehdoitta. Ehkä siksi, että en tutustunut siihen opettajien ohjaamana, vaan itsenäisesti, taustalla kokemus ja ymmärrys venäläisestä runoudesta. 1900-luvun alun nuorvirolaiset merkitsivät minulle Viron kirjallisuuden kulta-aikaa ja 60-luvun kasettisukupolvi – hopea-aikaa. Kaikki oli niin kuin venäläisessä kirjallisuudessa, erona vain, että venäläisen kirjallisuuden 300 vuotta mahtui Viron kirjallisuuden 1900-luvulle. Tietysti oli kyse tulkinnasta, mutta juuri niin minä ennen Tarton yliopiston viron kielen laitokselle astumista ajattelin. Vertaus pani minut syventymään kahden maan kirjallisuushistoriaan ja opetti näkemään muitakin eroavaisuuksia uudesta näkökulmasta. Opiskellessani viisi vuotta yliopistossa ja tavatessani erilaisia ihmisiä, päästessäni säännöllisesti tekemisiin virolaisten ja venäläisten kirjailijoiden kanssa, liftatessani läpi Viron, tehdessäni yhteistyötä venäläisen radioaseman kanssa ja tutustuessani virolaiseen ja venäläiseen mediaan kiinnitin huomiota moneen asiaan, mitä virolaiset ja venäläiset tekevät kyllä yhdessä mutta eri tavoin.

Käyn aniharvoin Venäjällä, mutta takaisin tullessa ajattelen aina, että tämä oli viimeinen kerta. Tilanne sinänsä on inspiroiva: vironvenäläinen tapaa Venäjän venäläisiä. Kun niin käy, analysoin aina eroavuuksia: kieltä, käytöstä, ajattelutapaa.

Yksi vaikeimpia kysymyksiä esim. Moskovasta palatessa on: haluaisitko elää siellä? Minulla ei ole siihen kysymykseen vastausta. Kerran kyllä ajattelin, että jossain mielessä olisi hyödyllistä muuttaa Venäjälle, vaikka vain yhdeksi vuodeksi. Olin juuri ollut venäläisten nuorten kirjailijoiden tapaamisessa Moskovassa. Olimme Dmitri Novikovin ja toisten petroskoilaisten kirjailijoiden kanssa astuneet metroon ehtiäksemme yhdessä junalle. Metroaseman kulunut lattia, rikkinäiset valaisimet liukuportaissa, roskat laiturilla… Tuntui, että kaikki tarvitsi kunnostamista. Virossa on toisenlaista – sivistystä… Siinä se ero onkin. Järjestystä täytyy sekä luoda että säilyttää. Jos kirjailija on tekstin luoja, niin miksei myös järjestyksen luoja?

Venäjällä siedetään epäjärjestystä, koska siellä on loputon määrä vapaata tilaa. Kun jossain kohtaa menee jokin pieleen, se jätetään siihen paikkaan, ja yritetään sitten toisaalla paremmin. Tilaahan riittää! Toisaalta kun kyseessä ovat raja-alueet esimerkiksi Pihkovan hallintoalueella, ovat venäläiset valmiita menemään vaikka sotaan joka ikisen senttimetrin vuoksi.

Pietarilainen taiteilija Veronika Mahtina sanoi minulle kerran, että minun tapani nähdä asioita johtuu suuresti siitä, että olen kasvanut rajan tuntumassa. Vastasin, että yhtä lailla Pietari on rajakaupunki niin kuin Võru tai Tartto. Ja sama pätee myös muihin venäläisiin suurkaupunkeihin, kuten Moskovaan tai Jekaterinburgiin. ”Se ei kyllä ole totta,” Veronika väitti, ”parempi ottaa esimerkkejä Uralin takaa.” Mutta sielläkin eletään rajaseuduilla. Sillä hetkellä kun nenetsiläisen folk-bändin neitonen tarttuu syntikkaan tai kaukosäätimeen, hänestä tulee ”rajaseudun” kansalainen. Voi sanoa, että koko nykypäivän yhteiskunta sijaitsee rajalla. Raja kulkee jokaisen ihmisen läpi niin kauan kuin on olemassa mahdollisuus valita – perinteisen ja modernin, klassisen ja muodikkaan, luonnollisen ja kemiallisen, maan ja kaupungin, äidinkielen ja vieraan kielen, rehellisyyden ja korruption, perheen ja työn väliltä… Mitä enemmän on vaihtoehtoja, sitä enemmän on ihmisellä vapautta ja itsenäisyyttä. Älykäs ihminen osaa nähdä eri vaihtoehtojen välillä eron ja perustella omia valintojaan; hän ei elä ”niin kuin toiset”, ei ota dogmeja totuuksina.

Eri kulttuurien välisissä ja kansallisissa kysymyksissä mustavalkoinen lähestymistapa ei yksinkertaisesti toimi. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että vironvenäläiset voisivat analysoida oman asemaansa syvällisemmin ja muotoilla omat näkemyksensä selkeämmin. Keski-ikäisten siirtolaisten sukupolvi on jo yli kaksikymmentä vuotta Virossa elettyään ehtinyt sopeutua ja tottua paikallisiin realiteetteihin. Totta kyllä, he eivät välttämättä osaa viron kieltä, mutta samassa matkivat virolaista lauserakennetta ja käyttävät puhekielessään yksittäisiä virolaisia sanoja: tsjena s käibemaksom (verollinen hinta), okola Kaubamaja (Kaubamajan luona), voz’mi helkur (ota heijastin mukaan). Eniten tämä koskee sitä sukupolvea, joka on syntynyt Virossa ja ollut alusta asti tekemisissä virolaisen kulttuurin ja tapojen kanssa. Minä kuulun siihen sukupolveen.

Suomennos Anniina Ljokkoi
Tuglas-seuran jäsenlehti 2/2009