Se, kuka mielestäni olen, on yhteiskunnan, kasvatuksen, koulutuksen ja omien mielikuvieni tai omakuvieni sulautuma. Kaikkien sosiaalisten persoonien sekoitus tilanteesta riippuen. Ergo, en tunne itseäni. Kirjoittaminen on minulle tapa löytää itseni. Ja vielä enemmän – muut ihmiset. Mitä muuttumattomampia, koteloituneempia ja valmiimpia ovat ihmisen itsetuntemus ja minäkuva, sitä tylsempää. Kirjailijalla on mahdollisuus välttää tuollainen kehityksen pysähtyminen.
Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että kirjailijan työ ei ole pelkkää kirjoittamista. Se on jatkuvaa itsensä kehittämistä. Työtä itsensä ja mielensä kanssa. Muiden tärkeiden tekstien lukemista. Välillä myös sellaisten, jotka eivät kosketa itseä ollenkaan. Myös lukemistapa on tärkeä, syventyminen vaatii hyvin paljon energiaa.
Kukaan ei taida kuvitella, että kirjailija vain kirjoittaisi, lukematta riviäkään. Mutta lukeminen vie paljon aikaa, ja tuona aikanahan kirjailija ”ei tee mitään”. Voi tosiaan näyttää siltä, että hän jopa laiskottelee, nautiskelee nojatuolissaan. Miten sitten kuvata ajattelua, luetun sulattelua? Eikö se olekin pelkkää seinän tuijottamista? Ja oikea elämä, miten se samaan aikaan valuu käsistä! Rahasta puhumattakaaan… seinää tuijottamalla ei ole pian sitäkään!
Onko nykypäivän kalliissa elämässä edes mahdollista istua yli puolta tuntia paikallaan ja lukea? Eikö kokopäiväisenä kirjailijana oleminen olekin itsessään jo täyttä luksusta? Mutta: miten voisi elää lukematta, kirjoittamatta, ajattelematta? Miten?
Paul Bourget on joskus määritellyt dekadentin yksilön yhteiskunnan sairaaksi soluksi, joka ei toimi yhdessä kokonaisuudelle alistuvan energian kanssa. Tämä tietenkin yhteiskunnan näkökulmasta. Kirjailija viettää elämänsä lähes kokonaan ”oikean” elämän, sen vaikeuksien, haasteiden ja houkutusten ulkopuolella omissa ja muiden kirjoituksisssa (muutenhan hän ei olisi kirjailija!). Siten myös kirjailijaa voisi verrata parasiittiin ja dekadenttiin, riippumatta siitä, miten sosiaalisia hänen tekstinsä ovat.
Kirjailija ei luo käsinkosketeltavia arvoja, tavallisesti hän ei myöskään työskentele nopeasti, ja hänen elämäntapansa voi loukata yhteiskunnan toimeliampaan osaan, vita aktivaan, kuuluvia. Suurella osalla ihmisistä on silti hyvin hämärä kuva siitä, mitä kirjailija kirjoittamisen lisäksi tekee. Puhumattakaan siitä, miten hän työtään tekee, ja mitä hänen työaikanaan tapahtuu. Ehkä hän luovaa hetkeä odotellessaan naukkailee ja myöhemmin valehtelee, että on kirjoittanut jotain? Miksi hänelle ei saa illalla soittaa ja keskustella jostain tärkeästä tai hauskasta? Mikä hänessä on vikana, miksi hän on niin epäsosiaalinen ja hajamielinen?
Jüri Üdin / Juhan Viidingin eräässä runossa kerrotaan runoilija Majakovskista, josta näytettiin televisiossa kuvaa ja josta ihmisille jäi, kuten runoilija ironisesti huomioi, parhaiten mieleen hirveä keltainen takki. Ehkä tuo Majakovskin keltainen takki, huutava ulkoinen riitasointu, oli hänen epäilyttävien katsomuksiensa ja käsittämättömän työnsä häiritsevä vertauskuva, joka epäilemättä kosketti henkilökohtaisesti monia katsojia. Tuo häiritsevä kuilu harmonian ja normaaliuden loputtomassa virrassa ja ihmismieliä ravisteleva, välillä luotaantyöntäväkin maailma on hyvän kirjailijan kummallisen työn tulos.
Kirjoittaminen on aina hyvin henkilökohtainen prosessi. Kirjailijan tulee ottaa huomioon erilaisia mieltymyksiä, mutta hän ei saa ottaa tavoitteekseen miellyttää kaikkia – se on mahdoton tehtävä. Totta puhuen sellainen toive on suorastaan tuhoisa. Kirjailijalla pitäisi olla oma pettämätön yleisönsä, tai niin kutsuttu ideaalilukija, joka olisi hänen ymmärtäväisin ja rehellisin kriitikkonsa.
Kirjoittaminen vaatii paljon luovuutta. Luovuuden voisi varmasti määritellä hyvin eri tavoin ja eri lähtökohdista, mutta minä pidän luovuutta kykynä ottaa käyttöön voimakkaasti henkilökohtainen ja epätavallinen maailmankatsomus jonkin elollisen ilmiön havainnoinnin ja sen taiteellisen ilmaisun avulla. Luovuus edellyttää keskimääräistä enemmän itsevarmuutta ja pelotonta omaperäisyyttä. Ja rohkeutta joutua arvosteluiden pieksemäksi. Luovuuteen liittyy usein rajojen kokeilu, myös omien rajojen. Sitä kirjailija ei saa koskaan unohtaa. Luovuuteen kuuluu niin ikään perusteellinen työ oman itsensä kanssa: kirjailija työskentelee oman ymmärryksensä ja tunteidensa kanssa työstäen luovasti sekä mieltään että sieluaan antaen niille koko ajan uusia tehtäviä.
Monia kirjailijoita onkin rakastettu vasta jälkeenpäin. Heidän innovatiivisuuttaan on vasta kuoleman jälkeen kiitetty. Unohdamme nopeasti sen tosiasian, että klassikot, joita nyt ihastellen kehumme, ja ykkösrunoilijamme, joiden runoja jopa pankkiirit osaavat, kärsivät aikanaan halveksuvista hymyistä. Heitä ei ymmärretty. Tämä tulee hyväksyä: niin oli, niin on ja niin tulee aina olemaan. Hyvä runoilija elää nykyisyydessä, mutta häntä ymmärretään vasta tulevaisuudessa. Jossain mielessä voikin sanoa, että hyvä runoilija on tienraivaaja ja mielien avartaja. Hän haastaa koko yhteiskunnan. Hänen salaisuutensa on ainutlaatuinen luovuus. Sitä on nykyään mahdollista oppia ja jäljitella, mutta usein runoilija myös elää tekstejään läpi, ja tuota valistunutta sielunmaisemaa ei ihan noin vain matkita.
Minulle hyvä runous on aina jonkin uuden luomista, rajojen ylittämistä. Se on myös syy, miksi hyvä runous ei voi koskaan omassa ajassaan ja kontekstissaan miellyttää kaikkia, miksi kaikki eivät ymmärrä sitä, ja miksi runoilija ei voi tulla lukijoitaan vastaan. Kirjallisuutta voivat lukea kaikki, mutta hyvä kirjallisuus ei ole erityisen demokraattista. Se esittää lukijalle paljon vaatimuksia. Nuo vaatimukset ovat tietenkin oikeutettuja ainoastaan siinä tapauksessa, että kirjailija on esittänyt ne ensin itselleen.
Amerikkalainen kirjallisuuskriitikko Harold Bloom puhuu vahvoista lukijoista. Kirjassaan Anxiety of Influence (”vaikutuksen ahdistus”) Bloom väittää, että vahvaa runoilijaa vaivaa aina ajatus myöhästymisestä, että hän on edellisten seuraaja, pelkkä kaiku, sitaatti tai kopio: että hän on heikko runoilija! Vaikutuksen ahdistus ilmeneekin siinä, että runoilija yrittää paeta jonkun toisen runoilijan vaikutusta ja rakentaa itseään. Ilman Bloomiakin voi todeta, että jokaiseen kirjoittajaan on todennäköisesti vaikuttanut joku toinen, josta hän ei pääse yli. Esimerkiksi Salinger on erään tuttavani tiellä niin pahasti, ettei hän ole edes yrittänyt kirjoittaa. Hän ymmärsi, että parhaassa tapauksessa hänestä tulisi vain heikko kirjailija ja hän valitsi, ettei ole kirjailija ollenkaan. Niinpä itsensä kehittäminen ja kyvyttömyys perääntyä on minkä tahansa luovan prosessin tärkein käynnistävä voima.
Eräs tunnettu runoilija toimitti ensimmäisen runokokoelmani Laeka lähedus, joka ilmestyi vuonna 1993 ollessani 19-vuotias. Hänen mielestään yksi runoista ei kelvannut julkaistavaksi. Siitä ei ymmärtäisi kukaan mitään. En kuunnellut toimittajaa ja sujautin runon käsikirjoitukseen, vaikka olin luvannut jättää sen julkaisematta. Muista hänen karsimistaan teksteistä en niin välittänyt, mutta tuon runon kohdalla pelkäsin, että tein jotain hyvin väärin. Myöhemmin eräs toinen nuorempi runoilija kirjoitti arvostelussaan, että juuri tuo runo on kokoelman paras. Mitä tästä opin? Minulle oli kova isku, ettei yhdenlaista hyvää runoutta olekaan olemassa. Opin myös, että jopa hyvillä ammattilaisrunoilijoilla on hyvin erilaisia makuja. Tuo olikin ensimmäinen itsevarmuuden kokemukseni. Ymmärsin, että runoilijan on äärimmäisen tärkeä kuunnella vaistoaan.
Tiedän kirjailijoita, jotka kieltäytyvät lukemasta juuri ilmestyneitä kirjojaan. Monet jopa vihaavat varhaista (erityisesti eksperimentaalisempaa) tuotantoaan, sillä se on heille psyykkisesti liian raskasta. Jotkut kirjailijat harmittelevat, että uusinta kirjaansa lukiessaan he saisivat tupla-annoksen itseään ja se olisi aivan liikaa. Heitä häiritsee kirjan kirjoittamisen aikainen henkinen paine. Erityisesti, jos teos on rankka tai psyykkisesti vaativa. Joku taas kirjoittaisi kirjan ilmestyttyä kaiken uudestaan ja aivan eri tavalla. Kirjailijat pyrkivät näin unohtamaan hetkeksi kirjoittamansa, ja se on hyvin luonnollista. Nuo ovat luovan prosessin kulussa täysin tavallisia, jopa välttämättömiä tunteita: ”Harmi, että syntynyt ei olekaan sitä, mitä oikeasti haluisin!”
Betti Alver kirjoitti vanhempana nuoruusrunojaan uudelleen, hän yritti löytää teksteihin ilmeikkäämpiä, ”parempia kuvioita”. On kuitenkin selvää, että alkuperäinen luova energia tai hehku tekee teoksesta omassa ajassaan tärkeän, ei sen myöhempi toimittaminen tai pedanttinen uudelleenkirjoittaminen. Uskon, että kirjoittaessa tulee unohtaa valmiit totuudet ja stereotypiat ja seurata ainoastaan omaa intuitiota. Erityisesti tulee unohtaa millainen on sovitusti ”hyvää kirjallisuutta”. Kirjailijan pitää tarjota lukijalleen haasteita, hän ei voi tyytyä älyllisiin tai tunteellisiin tyhjänpäiväisyyksiin ja itsensä tai muiden toistamiseen. Apuna voivat olla niin tyylitaju kuin lukeneisuus. Tärkeintä on kuitenkin kirjailijan ainutlaatuisen sanoman välittäminen ja oma selvästi erottuva ääni.
Hyvä runoilija, riippumatta siitä, miten paljon hän on julkaissut, kehittää ja kasvattaa koko ajan omaa ääntään. Hänet tunnetaan tietystä tyylistä ja lausuntatavasta. Tuon äänen voimakkuus riippuu siitä, miten rohkeasti hän uskaltaa erota perinteistä, runollisista vaikutuksista ja edeltäjistään. Miten paljon hän uskaltaa luottaa omaan luovuutensa: miten kestävän henkilökohtaisen maailman ja vaikutuspiirin hän luo.
Yksi runoilija voi muuttaa kokonaisen runouden kaanonin ja voimassa olevan runouden kielen, joka yksimielisesti hyväksytään. On runoilijoita, joiden astuessa kirjallisuuden kentälle muuttuu koko siihenastinen kirjoittamistapa. Heitä aletaan jäljitellä ja myöhemmin he jo vaikuttavat kokonaisiin runoilijasukupolviin.
Runo on tavallaan arvoitus, salaisuus. Pentti Saarikoski sanoo runon olevan puhetta. Siksi suora kontakti puhekieleen on Saarikosken mukaan runoilijalle tärkeämpi kuin prosaistille. Prosaisti kirjoittaa aina siitä, mikä on ollut, runoilija kirjoittaa siitä, mikä on. Siksi runoilijoita tulee usein niistä kirjallisuuslahjakkuuksista, joilla on huono muisti. Saarikoski tarkoittaa tässä huonolla muistilla valikoivaa muistia, tärkeimpien asioiden muistamista. Eikö runoilijalla siis ole muistia? Tietenkin on, mutta se on jotain ihan muuta – runoilijan on muistettava jotain universaalia, jotain mitä ei voi rajoittaa aikaan. Runoilijan on muistettava – vertauskuvallisesti – jotain aikojen alusta, jotain yleisinhimillistä ja universaalia. Runoilijan on aistittava se. Ne eivät voi olla vain naurettavia pikkuasioita. Juuri tuohon valikoivaan muistiinsa runoilijan pitääkin runotekstiä kirjoittaessaan luottaa. Hyvässä kirjalllisuudessa ja erityisesti hyvässä runoudessa on aina mukana tietty liikahdus tai outous, se ei ole koskaan standardinmukaista.
Nykykirjallisuus ja erityisesti -runous leikkii merkityksillä, dekonstruoi käsitteitä ja laatii uusia. Nykyrunoutta pidetään usein käsittämättömänä, mutta myös liian helppona, puhekielisenä ja arkisena. Runoilijoita on syytetty siitä, etteivät heidän runonsa ole runoja, vaan lyhytproosaa. Hyvä nykyrunous vaatii lukijaltaan keskimääräistä herkempää maailmankatsomusta sekä herkkyyttä tunnistaa ironia ja absurdius, vapaamielistä suhtautumista kieleen ja niin kutsuttuun tavallisen ihmisen logiikkaan. Hyvä nykyruno, henkisestä jännitteestä rätisevä, toimii kontrastina jokapäiväisyyden laimeudelle ja voi johdattaa ihmisen hänen itsensä luo – jotta hän vapaammin ja arvokkaammin löytäisi myös toiset.