Suomen ja Viron maantieteellisestä läheisyydestä, kulttuurisista yhteyksistä ja kielellisistä yhtäläisyyksistä on kirjoitettu puhuttu paljon ja pitkään. Eikö aihetta ole jo riittävästi tahkottu? Eiväthän ruotsalaiset ja tanskalaisetkaan problematisoi uudestaan ja uudestaan kumppanuuttaan vaan pyyhkäisevät Juutinrauman yli tarpeen vaatiessa. Italialaisille espanjalaiset ovat ensisijaisesti espanjalaisia, tosin saman latinalaisperinnön jakajia. Ukrainalaisilla ja venäläisillä on hankala sukulaissuhde. Jos kyse olisi ihmisistä eikä valtioista, molemmat ohjattaisiin terapiaan.
Suomen ja Vironkin suhteissa on ajantasaistettavaa, päivitettävää ja pohdittavaa. Reunaehdot määrittelee teknistynyt ja kaupungistunut nyky-yhteisö, Suomenlahden poikki lyhyt ajallinen etäisyys maasta toiseen. Onko niin, että asiat, kuten vapaus asioida omalla kielellä, oikeus äidinkieliseen sivistykseen ja sille rakentuvaan yhteiskuntaan, joiden hyväksi nähtiin kaksikymmentäviisi vuotta sitten valtavasti vaivaa, ovat internetohjautuvassa, pandemian jälkivaiheessa mitättömiä itsestäänselvyyksiä? Onko puhe kulttuuriyhteistyöstä, kielenopiskelun merkityksestä, historian kulusta tarpeeton jäänne hintakilpailukyvyn ja rationaalitalouden ohjaamassa nykymaailmassa?
Aloitetaan perusteista. Suomi (ainakin pääkaupunkiseutu) ja Viro (ainakin Tallinnan alue) ovat monella tavalla lähimmät naapurimaat. Helsinki on lähempänä Tallinnaa kuin Tamperetta. Tallinna on lähempänä Helsinkiä kuin Tarttoa. Naapuruudella on merkitystä. Huonosta naapuruudesta aiheutuu rasitteita. Jos vuoropuhelu ei toimi, yllätykset ja väärinymmärrykset seuraavat toisiaan, arvaamattomuus lisää epävakautta, ennustamattomuus epävarmuutta. Hyvä naapuruus kasvattaa ja kehittää luontevaa rinnakkaiseloa, vastavuoroisuutta ja lisää molemminpuolista kiinnostusta arjen taustalla oleviin asioihin. Yhteisistä asioista on yhteinen vastuu. Asiat ovat idyllisimmillään sanomattakin selviä.
Suomen ja Viron suhteiden koko skaalaa on hyvä tarkastella vuotta 2020 ja globaalia pandemiaa edeltäneestä näkökulmasta. Suomessa asuu virolaisia enemmän kuin koskaan, ja viron kieli on venäjän jälkeen toiseksi suurin maahanmuuttajaryhmän kieli. Äidinkielekseen viron ilmoittaneiden määrä on yksi suurimmista. Suomalaiset matkustavat Viroon enemmän kuin minnekään muualle, ja moni omistaa siellä palan maata ja kaupunkia.
Kielelliset kuherrusvuodet ovat kuitenkin ohi. Ruokakauppa-asiointiin riittävä arkikommunikaatio toimii, mutta yhä useammat ovat havainneet, että englanti on sopiva apukieli, jos naapurille halutaan jotakin sanoa.
Suomalaiset yliopistot ovat kunnostautuneet akateemisten pikavoittojen ja kansainvälisyyskuponkien tavoittelussa siirtämällä Viron kielen ja kulttuurin opetuksen marginaalilokeroon.
Suomalaiset yliopistot ovat kunnostautuneet akateemisten pikavoittojen ja kansainvälisyyskuponkien tavoittelussa siirtämällä Viron kielen ja kulttuurin opetuksen marginaalilokeroon. Euroopan suuressa murrosvaiheessa 1990-luvun alussa, silloin kun Lennart Meri perusti edustuston Helsingin Mariankadulle, Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi valtioksi ja avautui suomalaismatkailijoille, viron kielen arvostus oli korkealla. Oulun, Jyväskylän, Tampereen ja Turun yliopistossa työskenteli viron kielen lehtori, Helsingissä kaksi, ja vieraileva professorikin oli juuri kutsuttu. Oli useita viron kielestä kiinnostuneita ja sitä taitavia suomen kielen professoreja. Virossa osattiin laajalti suomea, myös Tallinnan ja Tarton yliopistoissa, ja äidinkieliset suomen kielen lehtorit tulivat täydentämään resursseja. Perusajatus oli sama, jonka jokainen Viron-matkaaja on voinut halutessaan kokea: opiskelemalla edes vähän samoista aineksista eli sanoista, rakenteista ja merkityksistä rakennettua lähisukukieltä syventää samalla käsitystään äidinkielestään. Opiskelemalla lisää kielelliselle ja kulttuuriselle ymmärrykselle luodaan perusta, josta kumpuaa ideoita ja ajatuksia vielä vuosien kuluttua. Parhaimmillaan se palkitsee toistuvilla oivalluksilla, elämyksillä ja kulttuurisella mielihyvällä.
Nykyään rationaaliset, lukuihin perustuvat tavoitteet ovat johtaneet muun muassa viron kielen opetuksen merkittävään vähenemiseen suomalaisissa yliopistoissa. Ainoastaan Turun yliopistossa työskentelee edelleen viron kielen lehtori, ja Helsingin yliopisto on ainoa, jossa voi suorittaa täysimittaisen viisivuotisen tutkinnon pääaineena Viron kieli ja kulttuuri. Tänä vuonna määräaikaisen henkilöstön työsuhteiden katkeilu on tosin aiheuttanut paljon sekaannusta. Muissa suomalaisissa yliopistoissa ei enää työskentele päätoimista viron kielen opettajaa. Yliopistot ovat autonomisia yksiköitä, joiden toimintaa ohjaa opetus- ja kulttuuriministeriö. Vallitsevasta tilanteesta voi päätellä, että tietoon, koulutukseen, oppimiseen ja sivistykseen tähtääviä tavoitteita voi tuloksekkaammin ajaa muilla keinoilla.
Monikielisyys on kaikkia eurooppalaisia valtioita koskeva globaali ilmiö, jolla on paikalliset erityispiirteet. Kahta tai useampaa kieltä rinnakkain käyttävänä oppii suhteuttamaan asioita eri taustoihin, erilaiseen yhteisölliseen kehitykseen ja eri ajattelutapoihin. Merkitystä ei mitata selviytymisenä kriisitilanteista, vaan rinnakkain käytetyt viro ja suomi ovat hyviä kestävän kehityksen mittareita ja läheisten alueiden yhteiskuntabarometrejä. Kielenoppiminen on tärkeimpiä sopeutumiskeinoja uuteen maahan muutettaessa. Siksi viron kielen ja kulttuurin asemassa suomalaisissa yliopistoissa on kyse paljon muustakin kuin yksittäisten naapurimaiden kulttuurisesta hyväntahtoisuudesta. Sama pätee suomen kielen ja kulttuurin asemaan virolaisissa yliopistoissa, mutta se on jo toinen tarina.
Kielenopiskelussa on kysymys muustakin kuin kieliopillisten sääntöjen ja arkikommunikaatiotaidon omaksumisesta. Suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria koskeva ja tarkimmin läpiluotaava tieto löytyy suomenkieliseen (osin ruotsinkieliseenkin) mediaan, kirjallisuuteen ja muistitietoon paneutumalla. Viron kansallinen kulttuurikuva ja maailmanymmärrys aukeaa parhaiten seuraamalla vironkielistä audiovisuaalista mediaa, seuraamalla erityyppisiä julkaisuja, kuuntelemalla ja kontaktissa olemalla. Viron suhde kolmanteen lähialueen valtioon Venäjään on erilainen kuin Suomen, ja siksi viroksi voi päivittäin lukea teräviä analyysejä Venäjän ja sen lähialueiden tapahtumista ja tilanteesta, ihmisistä, historiasta ja nykypäivästä.
Yliopistoilla, ystävyysseuroilla ja kulttuuri-instituuteilla on edelleen tärkeä rooli kulttuurien ja yhteiskuntien välisen vuorovaikutuksen tiennäyttäjinä.
Yliopistoilla, ystävyysseuroilla ja kulttuuri-instituuteilla on edelleen tärkeä rooli kulttuurien ja yhteiskuntien välisen vuorovaikutuksen tiennäyttäjinä. Suomen ja Viron hienosäikeiset yhtäläisyydet ja erot avautuvat parhaiten, jos niihin perehtyneet asiantuntijat voivat jakaa tietojaan kiinnostuneille. 1980-luvun alussa neljäkymmentä virolaisen älymystön edustajaa laati niin sanotun neljänkymmenen kirjeen, jossa kiinnitettiin huomiota venäläistämiseen ja viron kielen käyttöalueen supistamiseen, mikä tapahtui tietoisen, kommunistisen politiikan ohjauksessa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin 2020-luvun alussa on syytä kysyä, olisiko Suomessa ja Virossa syytä palata peruskysymykseen siitä, mikä merkitys lähikielen kautta avautuvalla kulttuuri- ja yhteiskuntatuntemuksella on. Saammeko yhtä tarkan kuvan kierrättämällä ajatuksia ja käsitteitä ylikansallisen englannin kielen kautta?
Instituutioilla on kokoaan isompi merkitys kulttuurisen muistin vaalijoina ja kehittäjinä. Sillä, opetetaanko viroa tänään suomalaisissa yliopistoissa, on merkitystä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua, kun vastuu on vaihtunut ja uudet tekijät luovat sisältöjä. Instituutiot ylläpitävät yksilöiden tarvitsemaa kielitaitoa ja kielitietoa. Suomen maahanmuuttopolitiikan keskeisiä tavoitteita on tarvittavan suomen tai ruotsin kielen taidon opettaminen, kielellinen integraatio ja eri äidinkielten osaamisen vahvistaminen. Monikielisyys lisääntyy, ja se on syytä nähdä tärkeänä yhteiskunnallisena resurssina. Kompetenssi puhua sekä suomea että viroa on tärkeä taito paitsi yksilöiden myös koko yhteiskunnan kannalta.
Suomen ja viron kielten monien yhtäläisyyksien ansiosta kynnys hyödyntää kahden kielen resursseja varhaisoppimisvaiheessa, kouluikäisenä ja aikuisena on poikkeuksellisen matala. Yksittäiselle kielenkäyttäjälle ja -oppijalle se on suuri etu. Julkiselta profiililtaan suomi ja viro ovat nykyaikaisten EU-valtioiden vahvoja virallisia kieliä, lähekkäisten yhteiskuntien avainkieliä. Palkinnoksi naapurikieleen syventyvä saa runsaasti oivalluksia, kognitiivisia elämyksiä ja käytännön iloa edistymisestään sekä itse hallittavan ulottuvuuden siihen, mitä Virossa tapahtuu tai millainen Suomi on.
Yliopistojen, ystävyysseurojen ja kulttuuri-instituuttien kaltaiset instituutiot tarvitsevat jatkossakin työrauhaa suomalais-virolaisen kielivarannon aktiiviseksi ylläpitämiseksi. Alkajaisiksi kannattaa unohtaa puheet suomesta ja virosta pieninä kielinä ja asettaa ne todellisiin mittasuhteisiinsa lähiympäristössämme.