Viimeaikaisia puheenvuoroja ja keskustelunavauksia seuratessa tuntuu usein, että virolaisuus, viron kieli, kulttuuri ja identiteetti ovat syvässä kriisissä. Ulkomaalaisuus aiheuttaa paineita, virolaiset jättävät kotimaansa, kansalliset arvot unohtuvat ja kuka tietää puhutaanko kieltämmekään enää sadan vuoden päästä. Edes muinaishistoriasta ei olla enää varmoja. Tähän kaikkeen liittyen minulla on kolme ajatusta.
Ensiksikin, virolaisen kansallismielisyyden juuret ovat alusta asti olleet kansainväliset. Etenkin Suomen kanssa meillä on paljon suoria ja epäsuoria yhteyksiä aina kansallisen heräämisen ajasta asti. Toiseksi, virolaisuus ei ole kriisissä tai vaarassa kadota. Se käy läpi normaalia kehitystään ja muutostaan, niin kuin aina ennenkin. Kolmanneksi, suomalaisilla ja virolaisilla on ainutlaatuinen mahdollisuus tukea toisiaan tässä kehityksessä ja kehittyä yhdessä.
Kun Tarton yliopistossa alettiin 210 vuotta sitten ensimmäistä kertaa opettaa viroa ja suomea, oli viron kielen opetuksen tärkeimpänä tavoitteena parantaa saksankielisten pastorien kykyä opettaa maakansaa ja selittää heille jumalansanaa. Tämän yliopiston opiskelija, itseään Viron maakansan ääneksi kutsunut Kristjan Jaak Peterson oli omana aikanaan kansainvälinen mies. Hän syntyi ja kuoli Riiassa, opiskeli saksankielisessä Tarton yliopistossa ja jäljitteli elämäntavoillaan ja originellilla pukeutumisellaan antiikin Kreikan kyynikoita. Peterson ehti ennen kuolemaansa nähdä valmiina vain yhden työnsä: Christfried Gananderin ruotsinkielisen mytologian sanakirjan, Mythologia Fennican, saksankielisen käännöksen. Silti nostamme tämän suurmiehen syntymäpäivänä liput salkoon ja juhlimme Viron äidinkielen päivää.
Petersonin sanakirjasta ja runoista saivat puolestaan ideoita ja innoitusta sekä Friedrich Robert Faehlmann että Friedrich Reinhold Kreutzwald, molemmat lääkäreitä ja kirjailijoita. Näin lumipallo nimeltä virolainen kirjallisuus oli lähtenyt vierimään. Vuonna 1844 Faehlmannin luona oli jo puoli vuotta majaillut kajaanilainen vieras, piirilääkäri Elias Lönnrot. Faehlmann opetti hänelle viroa ja kuunteli samalla Lönnrotin tarinoita Kalevalan kokoamisesta. Lönnrot tapasi myös Kreutzwaldin ja oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa. Vaikka Kreutzwald käyttikin toisenlaisia metodeja Viron kansalliseeposta kootessaan, Kalevala toimi monessa suhteessa esikuvana Kalevipoeg-eepokselle.
Kun aikansa tunnetuin virolainen kirjailija ja sanomalehtimies Johan Voldemar Jannsen kävi ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1866, hän toi sieltä tuliaisina erään saksalaisen maahanmuuttajan ja musiikinopettajan säveltämän kuoroteoksen. Tarina kertoo, että Fredrik Pacius olisi sommitellut sen kahdessa päivässä kansanlaulua Der Pabst lebt herrlich in der Welt mukaillen. Vuoden 1848 ylioppilaat kun tarvitsivat Flooran-päivän kevätjuhlaan nopeasti melodian eräälle ruotsinkieliselle runolle. Tämä ruotsinkielinen runo oli Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vårt land eli Maamme. Jannsen kirjoitti samalle melodialle vironkieliset sanat ja laulu Mu isamaa, mu õnn ja rõõm esitettiin ensimmäisen kerran Tarton laulujuhlilla vuonna 1869. Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin, vuonna 1920 siitä tuli Viron kansallislaulu. Vuonna 1869 ilmestyi myös baltiansaksalaisen isän ja rantaruotsalaisen äidin pojan, Pietarin keisarillisen tiedeakatemian akateemikon Ferdinand Johann Wiedemannin kokoama virolais-saksalainen sanakirja, joka oli pitkään viron kielen suurin aarreaitta.
Suomen sillan rakentamisesta on tullut kulunut fraasi, joka siirtyy juhlapuheesta toiseen. Vaikka Suomen silta mainitaan Kalevipoeg-eepoksessakin kahdesti, otti termin käyttöön Jannsenin tytär Lydia Koidula, jonka kauneutta ja hienostunutta olemusta ylistivät perheen Suomen matkoilla niin tuon ajan tärkein yhteiskunnallinen toimija Johan Vilhem Snellman, historian professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen kuin Elias Lönnrotkin. Jannsenit tapasivat matkoillaan lähes kaikki tuon ajan kuuluisimmat suomalaiset ja suomalaisen kansallisuusaatteen rakentajat.
Kun maahan sidottujen talonpoikien muuttokielto purettiin ja teollisuus alkoi vertyä kaupungeissa, saattoi pientuloisempikin virolainen alkaa pohtia lastensa kouluttamista. Korkeakoulutuksen saaminen vaati paitsi vireää mieltä, vielä vuosikymmenien ajan myös saksan tai venäjän kielen taitoa. Vaikka luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä saattoi opiskella Tarton tai Helsingin yliopistoissa, insinööriksi aikovan oli lähdettävä Riikaan tai Pietariin. Vuosisadan vaihteen jälkeen lähdettiin opiskelemaan myös Länsi-Euroopaan, ennen kaikkea Saksaan. Useissa ulkomaisissa yliopistoissa, joissa oli virolaisopiskelijoita muodostettiin myös kansallismielisiä ylioppilasorganisaatioita. Ensimmäinen virolaisten ylioppilaiden korporaatio Vironia perustettiin vuonna 1900 Riian polyteknisessä instituutissa.
Jakob Hurt väitteli tohtoriksi kielitieteen alalta Helsingin yliopistossa. Johann Köler ja Amandus Adamson olivat Pietarin keisarillisen taideakatemian akateemikoita. August Weizenberg oli professorina Münchenin taideakatemiassa. Rakennusalan suurmies Ottomar Maddison valmistui insinööritieteiden tohtoriksi Pietarin rautatiealan instituutista. Virolaisen öljyliuskekemian perustaja Paul Kogerman sai maisterin arvonimensä Lontoon yliopistosta ja tohtorin paperit Zürichin teknisestä korkeakoulusta. Virolaiset taiteilijat eivät pitäneet minään kollegaa, joka ei ollut nähnyt Italian maisemia omin silmin, tiennyt jotain Pariisin yöelämästä tai käynyt edes jossain muualla ulkomailla palelemassa ja nälkiintymässä.
Ihmisten vapaan liikkumisen edellytys on tietysti avoin yhteiskunta, tiedon liikkuvuus ja ihmisten vapaus tehdä omat valintansa. Tällaista ylellisyyttä ei Viro ole voinut itselleen sallia viime vuosisadalla viidenkymmenen vuoden aikana. Silloin vain haaveiltiin vapaasta liikkumisesta maailmassa, vapaasta tiedonvälityksestä, ulkomailla opiskelusta ja työskentelystä, itsensä ja maansa kehittämisestä. Nämä unelmat ovat käyneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana toteen. Viro ja virolaiset eivät koskaan ole olleet näin vapaita tekemään valintoja. Eivätkä Viro ja sen kansalaiset koskaan ole olleet näin hyvässä taloudellisessa tilanteessa. Sen lisäksi nuorimmalle sukupolvellemme Viron valtion olemassaolo on jo itsestään selvä ja luonnollinen asia. Käydessäni Tallinnassa kirjakaupassa voin vain ihmetellä, miten paljon uusia vironkielisiä kirjoja ilmestyy jatkuvasti. Välillä tosin mietin kuka niitä kirjoja ostaa ja jos ostaa lukeeko myös, ja jos lukee, mihin ne kaikki luetut kirjat pannaan. Silti niiden näkeminen tekee minuun aina syvän vaikutuksen.
Ja kuitenkin monen mielestä asiat ovat huonosti. Virolaiset lähtevät ulkomaille töihin ja opiskelemaan – huono juttu. Viroon tulee vierastyövoimaa – huono juttu. Virolaisessa koulussa opetetaan jotain englanniksi – huono juttu. Tuntuu siltä, että jos vuosikymmeniä ulkomailla asuneeseen kapellimestari Neeme Järviin suhtaudutaan Virossa kuin pitkältä työkomennukselta palanneeseen, on hänen poikansa Paavo Järvi vain kansainvälinen kapellimestari, jonka juuret ovat Virossa. Los Angelesissa asuvan, Elvasta kotoisin olevan nykymuusikko Kerli Kõivin pitäisi joidenkin mielestä kilpailla Viron musiikkipalkinnoista ulkomaisten artistien sarjassa.
”Viron kansallisuusaatteelta puuttuu positiivinen ohjelma” sanoi Ahto Lobjakas taannoin osuvasti Postimees-sanomalehdessä. Jos kansallisuusaate on meille vain sitä, mikä ei ole globalisaatiota, muuttoliikettä, englannin kieltä, Euroopan unionia ja niin edespäin, kiellämme samalla Viron ja Viroa ympäröivän objektiivisen todellisuuden olemassaolon. Siitä on vain pieni askel ajatukseen siitä, että suljettu yhteiskunta on virolaisuuden säilymisen kannalta paras vaihtoehto. Mutta onko tällainen positiivinen ohjelma todella tarpeellinen? Ehkä se muodostuu itsestään, kun ihmiset tekevät valintojaan sisäisen äänensä ohjaamina?
Virolaisuus ei häviä mihinkään, vaan voi jopa vahvistua, vaikka virolaiset lähtisivät muualle lyhyeksi tai pitkäksikin ajaksi. Tõnn Sarven Postimees-lehdessä esittämiä ajatuksia mukaillen, eri puolille maailmaa muuttaneet virolaiset eivät ole kadonneet mihinkään. Suurin osa heistä on ihan lähellä, muutaman näppäimen painalluksen päässä, heti tavoitettavissa, näkyvissä ja olemassa.
Kun Ruotsiin vuonna 1944 paenneille virolaisille kävi selväksi, ettei Viroon olla palaamassa pian, he perustivat heti seuraavana vuonna koulun tarjoamaan lapsille vironkielistä opetusta. Tämä koulu toimii edelleen Tukholmassa. Kuusiluokkaisesta kansakoulusta on tullut yhdeksänluokkainen peruskoulu, jossa opiskelee 180 oppilasta. Oppilaiden joukossa on niin täysin virolaisia kuin puoli- ja neljäsosavirolaisia lapsia. Osa ei puhu kouluun tullessaan vielä yhtään viroa, osa vain vähän. Virolaisessa koulussa käy myös lapsia, joilla ei ole virolaisia sukujuuria, mutta jotka ovat valinneet sen hyvän maineen ja tasokkaan opetuksen vuoksi. Viron kielen opiskelu on kuitenkin pakollista kaikille, myös niille, joilta virolaiset sukujuuret puuttuvat. Saavutukset, joihin tämä koulu on 68 vuoden aikana yltänyt virolaisuuden säilyttämiseksi ja kehittämiseksi ovat lähes korvaamattomia.
Suomessa asuvat ja oleskelevat virolaiset alkoivat järjestäytyä jo yli sata vuotta sitten. Virolaisten yhdistystoimintaan Suomessa liittyy tunnettuja nimiä kuin Gustav Suits, Eduard Vilde, Villem Grünthal, Johannes Aavik, Friedebert Tuglas, Nikolai Triik, Konrad Mägi sekä Aleksander ja Rudolf Tassa. Ensimmäinen virolaisten yhdistys oli jo vuonna 1903 perustettu Helsingin virolainen hyväntekeväisyysseura, jonka kautta tuettiin maanmiehiä ja edistettiin virkistystoimintaa sekä virolaisten keskinäistä kanssakäymistä.
Uudelleenitsenäistymisen jälkeen ensimmäinen virolaisten itsensä Suomeen perustama rekisteröity yhdistys oli vuonna 2001 Helsingissä perustettu Virolainen lastenkerho ry. Vapaaehtoistyöhön perustuvan yhdistyksen tavoitteena oli tarjota virolaistaustaisille lapsille vironkielistä toimintaa, säilyttää lasten kiinnostus virolaiseen kulttuuriin ja tukea heidän identiteettiään. Suomessa sijaitsevissa yrityksissä ja organisaatioissa työskentelevät virolaiset perustivat joitain vuosia myöhemmin yhdistyksen nimeltä Helsingin virolainen akateeminen klubi ry, jonka jäsenistöön kuuluu Virossa, Suomessa ja Ruotsissa syntyneitä virolaisia. Klubin sponsoroimiin projekteihin on kuulunut muun muassa flyygelin ostaminen Viron suurlähetystölle Helsingissä ja Enn Soosaarin viimeiseksi jääneen teoksen Nuripidine aastasada (suom. Viron nurinkurinen vuosisata) suomentaminen. Se on myös tehnyt aloitteita Viron ja Suomen yhteisen kulttuurirahaston perustamiseksi ja maiden rajat ylittävän informaatioyhteiskunnan luomiseksi.
Nykyäänkin virolaiset perustavat eri puolille maailmaa omia kuorojaan ja kansantanssiryhmiään, siinä mielessä mikään ei ole muuttunut entisestä. Euroopan virolaisten kuoro on luultavasti yksi maailman suurimmista säännöllisesti toimivista virolaisten sekakuoroista ja siihen kuuluu 136 laulajaa 14 eri maasta. Miksi tätä kaikkea tehdään vapaaehtoisesti, ilman ulkopuolista pakkoa, omaa aikaa ja rahaa säästämättä? Ulkomaillahan pitäisi käyttää aikaa rahan ansaitsemiseen, sitä mieltä ainakin ovat muutamat kotivirolaiset.
Henkisen tai fyysisen pääoman luojan sijainti on pääomaa luotaessa usein merkityksetöntä. Edes käytettävä kieli ei aina ole tärkeä. Kysymykset tekijän etnisestä alkuperästä ovat suorastaan järjettömiä.
Puhuessamme virolaisuudesta ja virolaisesta identiteetistä emme voi puhua pelkästään virolaisista, kielestä, taiteesta ja kulttuurista käyttäen näitä käsitteitä niin kuin ne on perinteisesti ymmärretty. Osa Viron tämän päivän identiteettiä ja kansallista pääomaa on myös muiden kuin virolaisten Virossa ja virolaisten missä tahansa maailman kolkassa luoma henkinen ja materiaalinen pääoma. Siihen kuuluvat myös tieteen saavutukset, tekniikan, teknologian ja insinöörityön luomat ratkaisut ja keksinnöt sekä ihmisten ammatillinen ja yhteiskunnallinen toiminta.
Itsenäisen Viron luominen ja kehittäminenkin olisi ollut mahdotonta, jos taloutta ei olisi voitu rakentaa oman maan teollisuuden, rahatoimen, energia-alan ja kaupan voimin. Tähän työhön osallistuivat sadat kansallismieliset insinöörit, juristit sekä rahatoimen ja talouden asiantuntijat. Suurin osa heistä oli saanut koulutuksensa ja käytännön työkokemuksensa Viron ulkopuolella.
Virolaisuus on tunne, jota ruokkii itsevarmuus ja ylpeys omasta erikoislaadusta. Itsevarmuutta ja ylpeyttä ruokkivat tosiseikkoihin ja legendoihin perustuva tieto eikä tärkeää ole se, miten paljon nämä kaksi asiaa ovat maailman pyhinä pidettyjen kirjojen tapaan sekoittuneet. Tunne voi muodostua mitä erilaisimmista asioista tai niiden yhdistelmistä. Se saattaa syntyä niin puolustusvoimain paraatia katsellessa kuin insinöörikulttuurin historiasta kertovaa kirjaa lukiessa.
Nykyinen kehitys huolestuttaa virolaisia. Kansa ikääntyy, nuoret muuttavat ulkomaille, maahan tulee vierastyövoimaa ja englannin kieli valtaa alaa. Pelätään, että kehityksen jatkuessa viron kieltä puhutaan sadan vuoden päästä enää Võrussa, Kihnun saarella ja Hiidenmaalla. Elämä on kuitenkin osoittanut, että kaikki ennustukset, jotka laaditaan asettamalla kehitystä kuvaavan käyrän päälle viivoitin ja vetämällä käyrän jatkeeksi viiva kohti ääretöntä, ovat osoittautuneet vääriksi. Kehitys ja prosessit ovat kuitenkin useimmiten luonteeltaan syklisiä. Siksi myös maya-kansan ennustuksista tulkittu maailmanloppukin jäi tulematta.
Virolaisuuden elinvoima on virolaisissa itsessään, kielemme ja kulttuurimme kyvyssä sopeutua jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin. Maailmaa on tarkasteltava realistisesti. Meidän on tehtävä selväksi itsellemme, mitä voimme muuttaa ja oltava yrittämättä muuttaa asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Esimerkiksi luonnonlakeja.
Kristjan Jaak Petersonin aikaan maapallolla asui noin miljardi ihmistä. Tänään meitä on yhteensä 7,1 miljardia. Vielä Viron uudelleenitsenäistymisen aikaan (1991) maailmassa oli alle viisi ja puoli miljardia asukasta. On vääjäämätöntä, että liikakansoittumiselle etsitään ratkaisua alikansoitetuilta alueilta ja että vahvat taloudet ja metropolit toimivat magneetteina heikommille. Mitä enemmän, kauemmas, nopeammin ja mitä suurempina laumoina matkustetaan, sitä nopeammin leviävät myös vaaralliset tartuntataudit ja muut ongelmat. Globalisaatiota, maahanmuuttoa ja maastamuuttoa ei ole mahdollista pysäyttää. Myös kaikki niiden mukanaan tuomat lieveilmiöt tulee ottaa huomioon samanaikaisesti. Pyrkimys yhä suurempaan taloudelliseen hyvinvointiin ja mukavuuteen on kyllä inhimillistä, mutta se on tavoite joka ei tule koskaan toteutumaan. Uusia ideoita, rahaa, ihmis- ja muita resursseja ei koskaan tule olemaan riittävästi kaikenlaisten ideoiden toteuttamiseen. Tärkeää on yrittää ymmärtää, mikä on hyvää tai huonoa pitkällä aikavälillä ja mikä vaikuttaa meihin vain lyhytaikaisesti.
Virolaisuudella ja virolaisella kulttuurilla on Suomen kanssa muutakin yhteistä kuin juuret. Nykyäänkin maat ovat useimmilla aloilla samassa tilanteessa. Molempia yhdistävät rajalliset resurssit, saunakulttuuri, huono ilmasto ja sijainti Euroopan laidalla. Suomessakin puhutaan kansallisuuden kriisistä, ja että aatteellisuudesta on arkitodellisuudessa muodostumassa pelkkä klisee. Puhutaan, että englanti valtaa suomen kieleltä alaa, ja että nuorten elämän täyttävät tositelevisiosarjoista ja Facebookista peräisin olevat ongelmat. Tästä vuodesta lähtien sana pliis on melkein hyväksytty suomenkieliseksi sanaksi. Tuntuu siltä, että alitajuinen pelko ja menneisyydenkaipuu on suomalaisissa vieläkin syvemmällä kuin virolaisissa. Sen osoittavat myös Perussuomalaisten menestys eduskuntavaaleissa ja ksenofobiset puheenvuorot suljetun yhteiskunnan puolesta.
Samankaltaiset äidinkielet ja kulttuuritaustat ovat kuitenkin luoneet virolaisille ja suomalaisille edellytykset ymmärtää asioita samalla tavalla, luottaa toinen toiseensa ja toimia yhteisten tavoitteiden puolesta myös tänä päivänä.
Kuressaaressa Saarenmaalla järjestetään jo viidentenä perättäisenä vuotena maiden yhteiset historiapäivät. Tulisi myös tehdä aloite yhteisen kulttuurirahaston luomisesta, kieliteknologian ja digitaalisen kieliaineiston yhteisestä kehittämisestä, kulttuuriviennin kahdenvälisestä koordinoimisesta sekä Suomen ja Viron valtionrajat ylittävän tietoyhteiskunnan alkuun saattamisesta. Kenties myös kieltemme uudissanat voitaisiin yhdenmukaistaa ennen käyttöön ottoa.
Virolaisuuden synnyssä avainasemassa oli koulutus. Olen vakuuttunut, että koulutustason nostaminen on myös nyt virolaisuuden, viron kielen ja kulttuurin kehityksen tärkein edellytys. Vääjäämättä ikääntyvässä yhteiskunnassa tuntuu mielekkäältä tehdä kaikkensa sen eteen, että tämänhetkisten Virossa asuvien lisäksi korkeakoulumme houkuttelisivat nykyistä enemmän ulkomaisia opiskelijoita. Mitä paremmin pystymme tähän, sitä suuremmalla todennäköisyydellä he ovat mukana luomassa Viron ja virolaisuuden rakentamiseen tarvittavaa pääomaa. Jos pystymme luomaan tilanteen, jossa jokainen uusi sukupolvemme on edellistä koulutetumpi, pystymme myös takaamaan paitsi virolaisuuden säilymisen myös sen elinvoimaisuuden tulevaisuudessa.
Puhutaanko Virossa vielä sadan vuoden päästä viroa? Puhutaan, mikäli vanhemmat 80 vuoden päästä opettavat sitä lapsilleen.
Essee on esitetty Postimees-lehden Viron mielipidejohtajien lounaalla Radisson Blue hotelli Olümpiassa Tallinnassa 6.3.2013