Viron kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum, ERM) historia on kansan itsetunnon ja oma-aloitteisuuden historiaa, jossa on vain yksi keskeinen toimija – kansa. Viron kansallismuseo on kansan perustama ja kokoama, tukema ja puolustama museo.

1800-luvun lopun nopeat muutokset maailmankaupassa ja teollisuudessa, tiedonvälityksessä sekä ihmisten yleisessä elämänmuodossa toivat mukanaan kaupungistumisen ja kaupunkikulttuurin leviämisen myös maaseudulle. Aivan kuin vastapainona tälle heräsi monin paikoin elävä kiinnostus oman kansan henkistä ja esineellistä perintöä kohtaan, mikä johti kansankulttuurin tietoiseen keräämiseen, säilyttämiseen ja tutkimiseen ja näiden tehtävien täyttämiseksi suunniteltujen kansallismuseoiden syntyyn (Nordiska Museet Tukholmassa 1873, Kansallismuseo Helsingissä 1876, Dansk Folkemuseum Kööpenhaminassa 1879, Norsk Folkemuseum Oslossa 1894 jne.).

Virossa ensi ajatuksen ”virolaisesta museosta” lausui Etelä-Viron kyläkoulumestari Jaan Adamson Tartossa vuonna 1869 pidetyillä ensimmäisillä laulujuhlilla. Vetoomus ei saanut vielä vastakaikua, sillä sen tehtävä ja tavoite jäi kansalle etäiseksi ja käsittämättömäksi. Alkuperäiskansan henkisen ja aineellisen varannon kerääminen ja tutkiminen ei tosin ollut mitään täysin tuntematonta toimintaa, mutta toiminta oli keskittynyt tiettyihin järjestöihin. Niinpä Tartossa vuonna 1838 perustettu Viron Oppineiden Seura (Õpetatud Eesti Selts), jonka jäsenistö muodostui pääosin saksalaissukuisista estofiileistä, ryhtyi vuosisadan lopulla vanhemman historian lisäksi kiinnittämään huomiotaan yhä enemmän myös vanhempaan ja nykyiseen vironkieliseen kirjallisuuteen ja kansankulttuurin etnografisen aineiston keräämiseen. Seuran vuosina 1894–1895 keräämästä materiaalista muodostettiin peräti kahdeksansadan esineen Viron Etnografinen Museo (Eesti Etnograafiline Muuseum). Myös yhden ensimmäisistä maanlaajuisista virolaisten henkisistä seuroista, vuonna 1872 Tartossa perustetun Viron Kirjamiesten Seuran (Eesti Kirjameeste Selts) perinteenkeruuyritykset jäivät lähinnä harrastukseksi. Lähes 300 kansatieteellisen esineen ja useamman tuhannen vanhan rahan muodostama pieni kokoelma, jonka seura oli vuosien saatossa kerännyt, luovutettiin seuran toiminnan päättyessä Viron Oppineiden Seuralle. Virolaisen museon perustamissuunnitelmia haudottiin myös vuonna 1870 perustetun Eesti Üliõpilaste Seltsin (Viron ylioppilaiden seura) piirissä, etenkin vuosina 1892–94, jolloin museoajatusta propagoi ja esitteli innokkaasti Helsingin museon toimintaan tutustunut filologi ja myöhempi diplomaatti Oskar Kallas. Kallas, joka oli tuolloin ylioppilas, julkaisi vuonna 1894 virolaisissa sanomalehdissä julistuksen ”Virolaisen museon asialla”. Kaikki nämä pyrkimykset kuten myös vuonna 1904 Tartossa taiteilija Kristjan Raudin ja Postimees-lehden omistajan ja päätoimittajan, Tarton Virolaisen Maamiesseuran (Tartu Eesti Põllumeeste selts) esimies Jaan Tõnissonin yritys perustaa käsityömuseo, jonka tarpeisiin alettiin ostaa Tarton maatalousnäyttelyssä esillä olleita kansanomaisia käsitöitä, jäivät vain museoharrastukseksi. Kansa ei ollut omaksunut vielä ajatusta museosta.

Pietarin virolaisen Johanneksen seurakunnan papin ja filosofian tohtorin Jakob Hurtin vuonna 1888 esittämä vetoomus virolaisen kansanrunouden suurkeräykseksi herätti laajemmissa piireissä mielenkiintoa kansan omaa menneisyyttä ja kulttuuria kohtaan. Hurt pystyi kuvaamaan kansanrunouden kansan elämän luonnollisena osana ja erityisenä arvona sekä tärkeimpänä kansan olemuksen ja olemassaolon tunnuksena. Hän vakuutti: ”Vanhempiin ja tärkeimpiin tunnuksiin, jotka antavat merkin kansan elämästä ja historiasta, tulee laskea ehdottomasti kansan omat muistot, kansanperinne. Minä lasken tämän nimen alle kaikki muistot, jotka kansan kokonainen ja täysi elämä jättää jäljelle, polvesta polveen, vuosisadasta toiseen: hengen kentällä ja sydämen pellolla, uskonnon ja tapojen puolesta, perheen elämässä ja julkisessa elämässä, oman kansan keskuudessa ja yhteyksissä naapureihin.” Hurtin sanoma ymmärrettiin ja omaksuttiin.

Nämä museon perustamispyrkimykset olisivat voineet jäädä tuolloisen keisarillisen Venäjän reuna-alueen vaikeissa henkisissä oloissa odottamaan vielä pitkään oikeaa aikaa, ellei Virossa olisi ollut vironkielistä ja -mielistä sivistyneistöä. Nämä ihmiset olivat valmiita ottamaan itselleen tavoitteita, jotka eivät välittäneet vallitsevista vaatimuksista eikä mahdollisuuksista. Jakob Hurtin kuolema vuoden 1906 lopussa sai aikaan virolaisen sivistyneistön yhteenliittymisen ja määrätietoisemman toiminnan sekä halun täyttää hänen toiveensa, että kansan keskuudesta kansan itsensä avustuksella vuosikymmenten aikana kerätty perintö jäisi kansalle itselleen.

Juuri Jakob Hurtin hautajaispäivänä vuoden 1907 tammikuussa syntyi idea, että hänen työnsä säilyttämiseksi tarvitaan museo. ”Hurtin museo”, kuten sitä tuolloin kutsuttiin. Monien pohdintojen ja kokoontumisten tuloksena suunnitellun museon toiminta-ala muuttui paljon laajemmaksi kuin mitä alkuun oli ajateltu. Museon tuli kerätä, tutkia, esitellä nykypolvelle ja säilyttää tuleville sukupolville kansanperinnettä ja -runoutta, perustaa kansalliskirjasto ja taata virolaisen kansankulttuurin säilyminen ja kehittyminen. Museosta piti tulla kansallismuseo ja tätä varten valittiin vastaava nimikin – Eesti Rahva Muuseum, sananmukaisesti Viron kansan museo, joka tuolloisessa kielessä vastasikin kansallismuseota. Museon peruskirjan vahvistaminen Venäjän virastoissa vei kuitenkin aikaa, ja vasta huhtikuun 1. (gregoriaanisen kalenterin mukaan 14.) päivänä kokoontui ERMin peruskirjan mukainen varsinaisten jäsenten kokous (tegevliikmete kogu) perustavaan kokoukseen. Yksityisenä yhdistyksenä toimintansa aloittaneen museon johtajaksi valittiin Oskar Kallas, yksi siihenastisen museoajatuksen vakuuttuneimpia ja määrätietoisimpia toteuttajia. Viron kansallismuseon sääntöjen toinen pykälä määräsi lyhyesti ja selvästi, että ERMin ”tehtävänä on edistää kaikin tavoin Viron kansan tietoisuutta”. Seitsemäs pykälä esitti kaikista museolle säädetyistä tehtävistä yksityiskohtaisen luettelon. Tehtäviä oli paljon, kansanlaulujen ja työkalujen keräämisestä kansatieteellisten näyttelyiden ja kurssien järjestämiseen. Tämän kattavan ohjelman täyttämiseksi oli yhdistyksellä aluksi vain 100 ruplaa eikä lainkaan omia tiloja. Kuitenkin Viron kansallismuseo pystyi täyttämään nämä tehtävät sekä tärkeimpänä, joskin kirjoittamattomana päämääränään antamaan Viron kansalle edelleen esivanhempien kulttuuriperinnöstä tihkuvaa rohkeutta ja hengen voimaa.

ERMin yhdistyksen tukijäseneksi pääsi jäsenmaksun maksettuaan kuka tahansa. Vuonna 1913 yhdistyksellä oli 159 jäsentä, vuonna 1918 jäseniä oli 831. Päätösvalta yhdistyksen toiminnassa oli varsinaisten jäsenten kokouksella, jonka 21 jäsenestä valittiin vuosittain kolmannes. Toimeenpanevana elimenä oli 12-jäseninen johtokunta (juhatus), jonka rinnalla työskenteli vielä useita toimikuntia (keräys, kirjasto, talous, taide jne.) Lisäksi muodostettiin Kristjan Raudin ehdotuksesta museoyhdistyksen luottamusmiesten verkosto. Luottamusmiehet toimivat museon paikallisina edustajina kaupungeissa ja maaseudulla. He värväsivät uusia jäseniä, levittivät museon julkaisuja, ottivat vastaan ja välittivät lahjoituksia. Tällainen laajapohjainen työmuoto takasi lähes kaikille kiinnostuneille oman mielenkiinnon ja voimavarojen mukaisen osallistumismahdollisuuden museon työstä ja vahvisti museon pyrkimysten muodostumista kansan arkielämän osaksi. Ihmiset itse tekivät ja järjestivät oman museonsa ja alkuvuosien vähäinen palkattu työvoima, vuodesta 1911 kokoelmien järjestäjänä myöhempi opettaja ja kerääjä Gustav Matto, vuodesta 1913 asiamiehenä Edgar Eisenschmidt ja vuodesta 1917 kirjaston johtajana Jakob Muide, yritti kirjata kaiken huolellisesti luettelo- eli inventaariokirjoihin.

Viron tasavallan perustamiseen saakka vuonna 1918 Viron kansallismuseon materiaalinen pohja oli kansan itsensä harteilla: jäsenmaksujen rinnalla tärkeä osa oli aineellisilla ja rahallisilla lahjoituksilla. Näitä tuli monilta virolaisten omilta laitoksilta, yhdistyksiltä ja seuroilta, sen sijaan anomuksista ja pyyntökirjeistä huolimatta ei kertaakaan Venäjän valtaapitäviltä eikä paikallisten saksalaisten käsissä olleelta paikallishallinnolta. Vuodesta 1911 alkaen Tarton ylioppilasjärjestöt alkoivat järjestää ns. museojuhlia, joiden tuotto annettiin ERMille. Samana vuonna aloitettiin myyntityö museon hyväksi: Tarton ja Tallinnan maatalousnäyttelyissä museon naispuoliset toimitsijat kiinnittivät näyttelyvieraille rintaan vaatimattoman kukan. Vuonna 1911 saatiin niinikään ensimmäiset tuotot museon postikorttien ja julkaisujen myynnistä: kun tuona vuonna postikorttien myyntitulo oli 127 ruplaa, se oli vuonna 1916 jo 1239 ruplaa. Postikortista tuli tavallaan museon äänenkannattaja, sillä siinä näkyi museon toiminta ja henki ja samaan aikaan sen hankkiminen ja sitä kautta tuen ilmaisu oli monille ihmisille hyvin mahdollisuuksien rajoissa.

Rahaa museolla oli toimintansa kehittämiseksi tietenkin vähän, mutta hyvällä töiden järjestämisellä ja vapaaehtoisten avulla pystyttiin tällä vähälläkin saamaan aikaan paljon. Eniten rahaa kului vanhojen esineiden keräämiseen ja kirjaston täydentämiseen. Vuodesta 1913 alkaen, kuudenkymmenen ”kerääjän” onnistuneen ja museon kokoelmia lähes kuudellatuhannella esineellä täydentäneen suurkeräyksen myötä suurimmaksi kulukohteeksi tuli kokoelmien järjestäminen ja säilyttäminen.

Rahan niukkuuden lisäksi museon toimintaa kahlitsi sopivien tilojen puute. Kysymys museon omasta talosta nousi esiin jo museon perustamisen aikoihin, mutta kysymys jäi pitkiksi ajoiksi ratkaisematta. Vuonna 1911 perustettiin rakennustoimikunta, jonka tuli tehdä valmisteluja talon rakentamiseksi. Nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Tarton kaupunginhallitus ei antanut museolle tonttia. Vanemuine-teatteriseuran talon kolmannen kerroksen parista huoneesta museon onnistui muuttaa vuonna 1913 kyllä keskikaupungille Gildi-kadun suuren kaupunkilaistalon neljänteen ja myöhemmin myös toiseen kerrokseen, mutta sekin tila oli esinekokoelmalle ja kirjastolle hyvin pieni. Siksi oman talon suunnitelmien parissa ahkeroitiin kovasti ja kerättiin rahaa rakennustöitä varten. Vuonna 1917 perustettiin erikseen yhtiö talon rakentamista varten ja tilattiin jopa talon sisustussuunnitelma, mutta tämä suunnitelma jäi toteuttamatta sekavan ajan vuoksi.

Vuodet 1917 ja 1918 olivat Viron kansallismuseolle vaikeita koettelemusten vuosia. Bolševikkien terrori ja sitä seurannut keisarillisen Saksan miehitys tukahduttivat museon aktiivisen toiminnan ja päätehtäväksi jäi hengissä selviytyminen, sillä Saksan valtaapitävät halusivat ajaa museon kokonaan pois Gildi-kadun talosta. Paljoakaan helpompia eivät olleet itsenäisen Viron ensimmäiset vuodet, jolloin kyettiin vain täyttämään ensisijaiset tehtävät tuhoutumisvaarassa olleiden yksityiskokoelmien pelastamiseksi.

Viron itsenäisyysjulistus ja sen toteutus voitokkaassa vapaussodassa 1918–20 avasi sen sijaan kaikilla aloilla aivan uudet toimintamahdollisuudet, ja myös Viron kansallismuseon tuli tarkistaa toimintasuunnitelmansa ja asettaa uusia tehtäviä. Museon perustehtävä jäi ennalleen: koota, edistää ja tutkia kansankulttuuria sen kaikissa muodoissa. Tätä suurta ideaa yritettiin toteuttaa systemaattisemmin osastoihin tukeutuneen työjärjestyksen avulla. Museossa toimivat taiteen ja kansatieteen toimikunnat sekä arkistokirjasto jne. Vuonna 1922 perustettiin museon johtajan virka, johon valittiin Tarton yliopiston palvelukseen tullut suomalainen kansatieteilijä Ilmari Manninen. Hänen palattuaan takaisin Suomeen vuonna 1929 johtajaksi tuli Ferdinand Leinbock (Linnus), joka vangittiin neuvostomiehityksen aikaan vuonna 1941 ja kuoli vankileirissä. Pyrkimys ammattimaisuuteen näkyi noiden vuosien aikana myös museotyöntekijöiden valinnassa ja sekä kokoelmien järjestämisesssä että yleisen työjärjestyksen laadinnassa. ERMin yhdistyksen toimintaelimet eli johtokunta, varsinaiset ja tukijäsenet jäivät toimimaan enemmän museon toiminnan yleissuunnan antajina ja rahanhankkimisen koordinoijina. Kun Oskar Kallas helmikuussa 1919 jäi pois yhdistyksen esimiehen paikalta, hänen seuraajakseen museoyhdistyksen johtoon valittiin Tarton yliopiston kansanrunouden professori Matthias Johann Eisen. Vuodesta 1929 esimiehenä toimi ansiokas kansallisen liikkeen toimija ja Tarton yliopiston korva-, nenä- ja kurkkutautien professori Henrik Koppel.

Vuonna 1922 ratkesi myös museon tilakysymys, sillä Viron hallitus antoi museolle luvan käyttää puolta Tarton lähellä sijaitsevasta Raadin kartanon rakennuksesta, joka oli siirtynyt Tarton yliopiston hallintaan. Vuonna 1925 ERM sai käyttöönsä koko rakennuksen. Raadilla avattiin jo vuonna 1923 juhlallisesti ERMin neljä ensimmäistä näyttelytilaa. Perusteellisen remontin ja uudelleenrakentamisen jälkeen Raadille muuttivat ERMin kansatieteelliset ja taidekokoelmat. Vuonna 1927 avattiin Raadin kartanossa näyttelyille 20 salia ja vuonna 1928 tämän lisäksi vielä ensimmäinen suomalas-ugrilainen eli heimokansojen näyttely.

Museon arkistokirjasto jäi esinekokoelmien Raadille muuton jälkeen aluksi vielä Gildi-kadun taloon. Kaupunginhallitus halusi kuitenkin tilat omaan käyttöönsä, ja kaiken lisäksi talon välikatot olivat alkaneet vajota kirjojen painosta. Säilytysolosuhteetkin olivat vaatimattomat. Museon kirjasto oli monta vuotta vaikeassa tilanteessa, kunnes lopulta vuonna 1924 ostettiin 65 000 kruunulla kirjastoa ja museon kansliaa varten talo Aia- eli nykyiseltä Vanemuise-kadulta. Entinen herrasväen asuintalo muutettiin kokoelma- ja työskentelytiloiksi. Rahat talon ostoon ja remontointiin saatiin Viron kulttuurirahastolta (Kultuurkapital) ja museon itsensä järjestämistä arpajaisista.

Opetusministeriön ja kulttuurirahaston kautta saadun valtionavun rinnalla oli arpajaisista ja vähäisissä määrin julkaisujen eli kuvakorttien ja kirjojen myynnistä ja erilaisten palveluiden suorittamisesta saatava raha museolle tärkeä tulonlähde. Eniten rahaa toivat tuohon aikaan kansan keskuudessa erittäin suositut arpajaiset: ERMin arpoja ostettiin voittotoiveiden lisäksi myös museon toiminnan tukemiseksi.

Kansa rakasti museotaan. Tätä todistavat sekä museon kokoelmien täydentämiseksi tehdyt rahalliset ja aineelliset (esineet, kirjat, taideteokset jne.) lahjoitukset että runsas osanotto museon järjestämiin tapahtumiin ja vuonna 1931 museon perustaman kirjeenvaihtajaverkon aktiivisuus.

1900-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana ERM pystyi toimimaan yhteiskunnassa katto-organisaationa itsenäisesti toimivien arkistojensa kautta sekä keräävänä ja säilyttävänä että luovana ja tulkitsevana laitoksena. Vaikka ERM ei ollut virallisesti valtiollinen museo, se oli käytännössä juuri tällainen, sillä ERMiin pyrittiin kokoamaan kaikki Viron kulttuurikehityksen ja kansankulttuurin merkittävät aineistot. Arkistokirjastoa laajennettiin ja systematisoitiin vironkielisen, Virossa painetun ja Viroa koskevan kirjallisuuden merkittävimpänä kokoelmana. Jakob Hurtin kansanrunouskokoelman arvolle sopivaa säilyttämistä varten perustettiin vuonna 1927 museon yhteyteen Viron kansanrunousarkisto (Eesti Rahvaluule Arhiiv), jonne koottiin lähes kaikki Viron kansanrunouden kokoelmat. Kirjailijoiden ja muiden virolaisten kulttuurivaikuttajien arkistojen paremman saatavuuden takaamiseksi ne erotettiin vuonna 1929 kirjastosta Viron kulttuurihistorialliseksi arkistoksi (Eesti Kultuurlooline Arhiiv).

Vuonna 1931 museon juridinen asema muuttui säätiöksi, joskaan se ei tuonut arkipäivään suuria muutoksia. Kulttuuriperinnön kokoamisen rinnalle erittäin merkittäväksi työksi oli tuolloin jo tullut kokoelmien systemaattinen järjestäminen ja tieteellinen tutkimustyö. ERMin ensimmäinen vuosikirja ilmestyi vuonna 1925 ja seuraavina vuosina ilmestyi tutkimuksia virolaisista kansallispuvuista, kannuista, lapasista, kansanrunoudesta jne.

Viron väkivaltaisen Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen ERM valtiollistettiin kesällä 1940 ja saman vuoden marraskuun alussa museo jaettiin kahtia: Viron SNT:n valtiollinen kirjallisuusmuseo (Eesti NSV Riiklik Kirjandusmuuseum) jäi Aia-kadun tiloihin ja siihen liitettiin arkistokirjasto ja sen alaiset vuodesta toiminut 1921 Viron bibliografialaitos (Eesti Bibliograafia Asutis), Viron kansanrunousarkisto ja Viron kulttuurihistoriallinen arkisto. Raadin kartanossa toimi Viron SNT:n valtiollinen etnografinen museo (Eesti NSV Riiklik Etnograafiamuuseum). ERMin taidekokoelma tuli luovuttaa Tarton taidemuseolle. Tällä tavalla pilkkoen hävitettiin virolaisen kansallisen kulttuurin yksi tärkeimmistä tukikohdista eli kansallismuseo, jonka kansa itse oli kulttuurinsa säilyttämiseksi luonut.

Neuvostomiehitystä seurasi kesällä 1941 saksalaismiehitys. Osa ERMin esine-, kirja- ja kansanrunouskokoelmista evakuoitiin mahdollisilta sodan tuhoilta entisiin kartano- ja koulurakennuksiin. Varotoimenpide oli tarpeen, sillä vuonna 1943 Raadin kartanoon sijoitettiin saksalaisia sotilaita, ja museo määrättiin pakkaamaan tärkeimmät kokoelmat ja lähettämään ne Saksaan. Museon työntekijät pakkasivat kyllä kokoelmat, mutta ne toimitettiin eri puolille Viroa. Nämä kaksi evakuointia, jotka museon työntekijät suorittivat, pelastivat ERMin kokoelmat suuremmalta tuholta, kun neuvostomiehitys palatessaan elokuussa 1944 pysäytti rintaman Emajoelle ja myös Raadin kartano tuhoutui tulessa.

Sodanjälkeiset vuodet olivat kodittomaksi jääneelle museolle hyvin vaikeita. Kokoelmien uudelleensijoittaminen tapahtui tilanteessa, jossa ei oikeastaan ollut paikkaa jonne kokoelmat olisi voinut sijoittaa. Osa kokoelmista löysi väliaikaisen säilytyspaikan Tarton yliopiston tiloista, osa sijoitettiin entiseen Korkeimman oikeuden (Riigikohus) taloon Veski-kadulla. Vuonna 1949 museo sai käyttöönsä koko entisen oikeustalon, ja aluksi rakennuksen toisen kerroksen salit jätettiin näyttelytiloiksi. Kokoelmien kasvaessa tilajakoa jouduttiin kuitenkin tarkistamaan ja vuonna 1983 museolla oli näyttelypinta-alaa vain 100 neliömetriä, sillä vaikka vuonna 1969 oli suurten esineiden (kulkuneuvot, huonekalut, työkalut ym.) säilytystä varten saatu viitisensataa neliömetriä tilaa Riia-kadun varrelta Paavalin kirkosta (Pauluse kirik) ja vuonna 1983 myös Sõbra-kadun varren kirkosta 250 neliömetriä, oli suurille kokoelmille säilytystilaa kaikesta huolimatta liian vähän. Tilanpuutteesta kärsivä museo ehti ainakin kaksi kertaa 1960- ja 1990-luvuilla oman talon rakennussuunnitelmineen niin pitkälle, että rakennuksen huonejaon lisäksi valmistui myös perusnäyttelyn suunnitelma. Rakentamiseen saakka ei kuitenkaan monien syiden vuoksi koskaan päästy. Väliaikaista helpotusta toi museon päärakennuksen lähelle neuvostoaikana rakennetun Tarton rautatieläisten klubin (Tartu Raudteelaste Klubi) remontointi ja avaaminen museon näyttelytilaksi vuonna 1993.

Vuonna 1940 alkanut väkivaltainen yhteiskunnallis-poliittisten tapahtumien myrsky vei Viron ja virolaisen kansallismuseon täysin toisenlaiseen tilanteeseen. ERM ei ollut enää pelkästään entinen kansallismuseo, se kattoi vain kansankulttuurin etnografisen osan kun kirjasto, kansanrunousarkisto ja kulttuurihistoriallinen arkisto jäivät erillisiksi laitoksiksi. Ensimmäiset sodanjälkeiset vuodet kuluivat museon kokoelmien uudelleensijoittamisessa, ensiapu- ja järjestämistöissä. Suurempia kehitysmahdollisuuksia ei yksinkertaisesti ollut ja monet tärkeimmistä kansallisten tieteiden tutkijoista olivat paenneet neuvostomiehityksen alta ulkomaille. Mutta kuten aiempinakin vaikeina aikoina, monet museon työntekijät tekivät enemmänkin kuin vain palkkatyötä: He huolehtivat museosta kansankulttuurin aarreaittana, jollaisena museo pysyi myös ihmisten muistissa.

Ideologinen ”puhdistustyö” vietiin museon kokoelmissa läpi 1950-luvulla. Syyksi sanottiin museon työalan tarkentaminen. Prosessin myötä osa taidekokoelmasta toimitettiin Viron SNT:n valtiolliseen taidemuseoon (Eesti NSV Riiklik Kunstimuuseum), arkistoaineistot annettiin valtiollisiin arkistoihin, maantieteilijä Ferdinand von Wrangellin (1796–1870) suuri kokoelma puolestaan meni Viron SNT:n valtiolliseen historialliseen museoon (Eesti NSV Riiklik Ajaloomuuseum) Tallinnaan. Eniten ”puhdistuksesta” kärsi museon valokuvakokoelma, jonka monet valokuvat yksinkertaisesti tuhottiin.

Vuodesta 1946 Viron SNT:n tiedeakatemian alaisuudessa toiminut etnografinen museo siirrettiin valtiollisena keskusmuseona kulttuuriministeriön hallinnon alaisuuteen. Uusi juridinen asema vaati museota tarkentamaan keräystyötään ja työtehtäviä ja yhteensovittamaan ne vuonna 1957 Tallinnan lähelle perustetun Viron SNT:n valtiollisen ulkomuseon (Eesti NSV Riiklik Vabaõhumuuseum) ja niinikään Tallinnassa toimineen Viron tiedeakatemian Historian instituutin (Eesti NSV TA Ajaloo Instituut) etnografien kanssa. Vuodesta 1958 alkaen, jolloin museon johtajaksi tuli Aleksei Peterson, museon tutkijat alkoivat käydä yhdessä valokuvaajien ja taiteilijoiden kanssa kenttätöissä kiinnittäen huomionsa kokoelmien täydentämiseen ja nykyhetken tallentamiseen. Joka kesä järjestettiin tutkimusretkiä toisten suomalais-ugrilaisten kansojen pariin ja usein museon työntekijöiden mukana oli taiteilijoita tai taideopiskelijoita. Näiden tutkimusretkien ansiosta museon kokoelmat karttuivat ainutlaatuisella suomalais-ugrilaisella aineistolla ja nyt voidaan sanoa varmuudella, että Viron kansallismuseon suomalais-ugrilaiset kokoelmat ovat tärkeä tiedonlähde häviämisvaarassa olevista sukulaiskansoistamme. Sitkeän, valtaapitävien puolelta asetettujen esteiden ylittämiseksi käydyn taistelun jälkeen museo sai luvan aloittaa vuonna 1961 kansatieteellisen aineiston elokuvaamisen, ja työ aloitettiin samana vuonna vanhojen työmenetelmien ikuistamisella. Nykyinen ERMin filmikokoelma sisältää ainutlaatuista aineistoa lähes sadasta eri aiheesta.

Museon systemaattinen järjestäminen, kenttätöiden aloittaminen ja nykyaikaisen aineiston tallentaminen perinteisen kulttuurin keräämisen rinnalla sai aikaan museon uskottavuuden palautumisen kansalaisten silmissä, ja työ kasvatti museon kokoelmia vuosittain 20 000–22 000 yksiköllä. Museon työntekijät valmistivat kokoelmat nopeasti myös tutkijoiden käytettäviksi.

Tilanpuutteen vuoksi eniten kärsi museon näyttelytoiminta. Sitä enemmän kokoelmia pyrittiin esittelemään luentojen, seminaarien ja julkaisujen avulla. Viron kansallismuseon 50-vuotisjuhlavuonna 1959 alettiin julkaista uudelleen museon vuosikirjaa, jota oli ilmestynyt sodan jälkeen vain yksi osa vuonna 1947. Samana vuonna aloitettiin myös tieteelliset vuosipäiväkongressit. Vuonna 1958 museo julisti ensimmäisen tietomateriaalin keräyskilpailun. Etnografiamuseon kyselykaavakkeen vastauksia tuli eri puolilta Viroa, museon kääntymistä kansalaisten puoleen oli odotettu. Vuonna 1931 museon yhteyteen perustetun kirjeenvaihtajaverkoston toiminta oli miehitysten, sodan ja Viron asukkaita vastaan kohdistetun sodanjälkeisen kommunismin väkivallan takia hiipunut, mutta se heräsi kyselylomakkeiden myötä uudelleen henkiin ja museon kirjeenvaihtajiksi tuli satoja uusia ihmisiä vanhojen lisäksi. Kansa vastasi museon jokavuotisiin pyyntöihin tallentaa arkielämäänsä, museolle lahjoitettiin kaikkiaan tuhansista sivuista koostuvien elämän ja arkipäivän kuvausten, huomioiden ja muistiinpanojen kokoelma sekä tieto, että museota tarvitaan ja että siihen luotetaan myös niinä aikoina, jolloin totuus on kätketty puolitotuuksien ja suoranaisten valheiden verhoon.

Vaikka neuvostoaika eli vuodet 1944–1991 olivat kansallisuusaatteesta nousseelle museolle rajoittavia ja ahdistavia, museo kuitenkin pystyi kansankulttuurin keräämisen ja tutkimuksen keskuksena säilyttämään auktoriteettinsa. Se vahvisti monipuolisella toiminnallaan jo museota perustettaessa saamaansa toiminnan ja vastuun rohkeutta.

Viron kansallisen heräämisen uuden nousun myötä 1980-luvun loppupuolella etnografisessa museossa syveni jokapäiväisen työn rinnalla kaksi selkeää toivetta: saada takaisin museon alkuperäinen ja kansan keskuudessa edelleen elävässä käytössä säilynyt nimi ja entisöidä Raadin kartano Viron kansallismuseon kodiksi. Raadin alue oli kuulunut pitkään Neuvostoliiton armeijalle. Puolalaiset restauroijat aloittivat vuonna 1986 työt pahoin ränsistyneellä ja tuhotulla Raadilla. Maaliskuussa 1988 museo sai takaisin vanhan nimensä Eesti Rahva Muuseum, vaikkakin puolet alkuperäisestä museosta jäi edelleen toimimaan Viron kirjallisuusmuseona (Eesti Kirjandusmuuseum).

Vuonna 1994 avattiin Viron kansallismuseon käytössä olevassa entisessä rautatieläisten klubitalossa perusnäyttely Eesti. Maa, rahvas, kultuur (Viro. Maa, kansa, kulttuuri). Museon ystävät ja tukijat kokoontuivat Viron kansallismuseon ystävien seuraksi (Eesti Rahva Muuseumi Sõprade Selts). Museon oma talo jäi yhä edelleen vain unelmaksi.

Nyt, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla ja sata vuotta museon perustamisen jälkeen, on ilmassa taas odotuksen tuntua: Viron kansallismuseon oman rakennuksen rakennustyöt Raadilla kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun voittotyön Memory Field (Mälestuste väli, Muistojen kenttä) mukaan pitäisi alkaa tuota pikaa. ERMin esine-, valokuva- ja taidekokoelmat sekä kulttuurihistorian aineistoa käsittävä arkisto topografisen, etnografisen ja kirjeenvaihtajien kokoelmana on rikkaampi kuin koskaan ennen. Museon kokoelmiin kuuluu yli miljoona yksikköä. Viron kansallismuseolla on edessään uudet valinnat ja tarpeet tehdä työtä yhteiskuntaa sitovana laitoksena, joka yhdistää sukupolvia, Virossa eläviä kansoja ja kiinnostuneita sekä auttaa näin virolaisen identiteetin ja kansallisen erikoisuuden säilyttämisessä koko ajan maapalloistuvana aikana. ERMille on avautumassa uudessa talossa avattavan perusnäyttelyn myötä selkeä ja yksinkertainen tarina Viron kulttuurin muinaisesta perustasta nykypäivän muuttuviin oloihin. Samalla museolla on mahdollisuus nostaa esiin uusia kysymyksiä, panna ajattelemaan ja etsimään vastauksia tunnettuihin ja vielä tuntemattomiin kysymyksiin virolaisessa elämässä ja kulttuurissa.