Julkaistu: 8. tammikuuta 2013

Viron paradoksit ja teatterin paradoksit

Anneli Saro

Viime vuosina on Virossa tullut selvästi esiin ristiriita erinomaisen ulkonäön ja sisäisen tyytymättömyyden välillä. Tämä koskee myös virolaista teatteria.

Sekä suomalaiset että virolaiset ovat tunnettuja teatterihulluja. En tiedä missään muualla maailmassa olevan niin paljon kiinnostusta teatteria kohtaan kuin meillä Suomessa ja Virossa; teatterikäyntien määrä lähenee asukkaiden määrää. Virossa tämä tarkoittaa sitä, että teatterikäyntejä on vuodessa keskimäärin miljoona, ja vähän alle puolet asukkaista käy teatterissa vuosittain. Teatteri kuluu ehdottomasti sivistyneen virolaisen elämäntyyliin. Eikö tämä olekin oikein kivaa!

Saattaako siinä olla myös huonoa? Kyllä, koska elämä rakentuu paradokseille. Vaikka virolaisella teatterilla on hyvä yhteys yleisöönsä, on se yleisöstä sekä taloudellisesti että henkisesti liian riippuvainen. Enemmän pistää silmään halu miellyttää ja huvittaa katsojia kuin sivistää tai kehittää.

Sivistämisestä olisi minun mielestäni pitänyt tulla teatterin tärkeä tehtävä tai yhteiskunnallinen mahdollisuus, koska Viron tiedotusvälineet ovat viimeisen kymmenen vuoden sisällä käyneet kestämättömän keltaisiksi. Tilanne muistuttaa neuvostoaikaa, jolloin ainoa kiinnostava sanomalehti oli kulttuurilehti Sirp ja Vasar. Sen jälkeläinen Sirp on nykypäivänä ottanut selvästi laajemman, yhteiskunnallisen aseman ja kelpaisi teatterille hyväksi esikuvaksi näyttämään, miten päästää sosiaalisen impotentin asemasta ja nimestä.

Onneksi virolaisen teatterin kenttä ei ole sittenkään masentavan musta vaan värikäs, etenkin ulkopuolelta katsoen. Teatterimme historiassa on ollut kolme kautta, jolloin kiinnostus virolaiseen kirjallisuuteen ja paikallisiin aiheisiin on ollut huomattavan suuri: 1930-, 1980- ja 2000-luvulla. Tämä tarkoittaa sitä, että teattereiden ohjelmistosta noin 40 prosenttia on kotimaista draamaa. Valitettavasti näillä ohjaustöillä on enemmän psykologisia ja eksistentiaalisia kuin sosiaalisia tai poliittisia lähtökohtia. Tämä ei ole tietenkään mikään synti, koska henkilökohtaiset ongelmat kuuluvat nekin osaltaan yhteiskunnan kokonaisuuteen. Mutta Suomesta tai monesta muustakin maasta katsoen pistää silmään virolaisen yhteiskunnan ja myös teatterin korostettu individualismi ja sosiaalinen epäkypsyys tai kylmyys. Viimeksi mainittu johtuu mielestäni sekä individualismista että itsenäisen valtion lyhyestä historiasta.

Tämä ei ole ainoastaan minun henkilökohtaisen makuni manifestointia, sen osoittaa NO99 -teatterin johtava asema kulttuurikentällä. Tiit Ojasoon ja Ene-Liis Semperin johtama teatteri on perustamisesta, vuodesta 2004 asti harrastanut avoimempaa, kovaäänisempää sosiaalista ja poliittista taidetta kun virolaisille neuvostoajasta tuttu vihjaileva ja metaforinen tyyli. Teatterin ohjaustöitä on verrattu saksalaiseen teatteriin, mutta samankaltaista, brechtiläistä asennetta löytyy myös suomalaisesta teatterista.

Eniten ovat herättäneet huomiota Ojasoon ja Semperin Viro-aiheiset työt. Näytelmässä ГЭП ehk Garjatšije estonskije parni (venäjää: Kuumat virolaiset pojat, 2007) ryhmä virolaismiehiä koettaa pelastaa kansan sukupuuttoon kuolemisesta: he siittävät mahdollisimman paljon lapsia. Näyttelijät esittävät omaa henkilökohtaisia itseään, esiintyvät omalla nimellään, esitellessään kuvatun strategian epätoivoisuutta.

Ühtne Eesti suurkogu (2010) oli 44 päivän pituinen projekti, jossa sekä mediassa että kadulla esitettiin kokonainen poliittisen puolueen vaalikampanja, esitellen ja opettaen yleisölle tunnettuja demagogian perusotteita. Mediaa jännitti kovasti kysymys: onko tästä teatteriprojektista tulossa uusi puolue vai ei. Viimeinen näytös, puolueen suurkokous keräsi Sakun halliin peräti yli 7000 katsojaa. ”Yhtenäisen Viron” perusaate oli kehottaa virolaisia kriittisempään poliittiseen pohdiskeluun mutta myös aktiivisempaan yhteiskunnalliseen toimintaan.

The Rise and Fall of Estonia (2011) oli ankarin virolaisten historiallinen omakuva, armoton kuin Turkan tai Kaurismäen tuotanto. NO99 on ehdottomasti kuumin virolainen teatteriryhmä sekä kotimaassa että ulkomailla.

Viro on vielä siinäkin mielessä erinomainen valtio, että meillä on vuosina 1963–2012 suljettu vain yksi teatteri, Tarton Lastenteatteri, kun taas teattereiden määrä kasvaa koko ajan ja suurin osa kaikista teattereista saa valtiolta tukea. Esimerkiksi vuonna 2011 olivat valtion tukemia yhdeksän valtion omistamaa ja kolme kaupunginteatteria, 14 yksityisteatteria ja kaksi nykytanssiyhdistystä.

Ikävä kyllä tällainen kulttuurin valinnat ja painopisteet etsimättä jättävä tukeminen valtion laihasta lompakosta on johtanut kaikki teatterit taloudellisesti todella vaikeaan tilanteeseen ja nostanut kysymyksen: ei kai meillä ole liian paljon kulttuuria, jos se tarkoittaa valtion tukemia teattereita. Kuka uskaltaa sanoa ”Kyllä!”?


Elo 1/2013


Lue myös


Viro tänään
Ene-Margit Tiit

Virolaiset Virossa

Virolaisille tärkeimpiä asioita on virolaisuuden säilyttäminen Virossa. Se edellyttää itsenäisen valtion olemassaoloa ja vahvaa identiteettiä, ja tietenkin myös sopivaa demografista tilannetta.
subject

Virolaisena Suomessa
Mariliis Kuukuma

Äidinkielen voima

Viron ja Suomen kirjallisia suhteita voi nykyään luonnehtia erittäin vilkkaiksi ja kiinnostaviksi. Aina nämä suhteet eivät luonnollisestikaan ole olleet yhtä lämpimät ja tiiviit. Niihin ovat vaikuttaneet…
subject

Elokuvat
Katariina Suurpalo

Päevad, mis ajasid segadusse

1990-luvun puolivälissä elettiin Virossa hämmentäviä aikoja, kaikki oli auki ja samalla maaseudun nuoret kokivat näköalattomuutta. Triin Ruumetin debyyttielokuva Päevad, mis ajasid segadusse kertoo toivosta…
subject