Julkaistu: 7. helmikuuta 2020

Kaljaa ja kirveenheittoa

Ville Hytönen

Saan virolaiselta lakimieskaveriltani vinkin hieman erikoisemmasta urheilutapahtumasta. Beer and Axethrowing Night kuulostaa siltä, että minun on pakko osallistua siihen.

Kanadalaisista metsurikilpailuista tunnettu kirveenheitto on siis vihdoin rantautunut Pohjois-Eurooppaan. Itse olen nähnyt kyseistä toimintaa vain erään humalaisen esseistin toimesta padasjokelaisella maatilalla. Todellinen kirveenheitto on valvottua ja tarkkaa hommaa, vaikka liittotasolla laji on yhtä eripuraista kuin nyrkkeily. Kolme maailmanliittoa valvoo erinäisiä mestaruuskisoja. Illan teema, olutta ja kirveenheittoa, ei kuulemma ole poikkeuksellinen missään liitossa.

En tosin tiedä, uskallanko pyytää alkoholitonta olutta. Nämä viikingit saattavat pitää sitä loukkauksena. Liivalaia-kadulla sijaitsevaan kirveenheittostudioon kokoontuu yllättäen toistakymmentä suomalaista miestä, ikähaitariltaan 25–40.

”Olen harrastanut veitsenheittoa, mutta onhan tämä vähän erilaista”, polttarisankari Ilkka Kuusalo mainitsee harjoitusheittokierroksen jälkeen. Espoolais-lappeenrantalainen kaveriporukka on viettämässä Kuusalon viimeistä poikamiesiltaa. ”Veitsenheitto lähtee enemmän ranteesta, mutta tämä vaatii koko käden”, Kuusalo sanoo.

Olutta sallitaan kaksi juomaa ja sen jälkeen heittäminen kielletään. Sivistyneen oloinen porukka pidättäytyy vaadituissa rajoissa.

”Lajia harrastetaan erityisesti Pohjois-Amerikassa”, omistaja Erik Rudi Jylli kertoo. ”Mutta minusta se jotenkin istuu virolaiseen kulttuuriin hyvin”. Jylli omistaa Axtonia-harjoitusradan tarttolaisen serkkunsa kanssa, mutta toimii itse toimitusjohtajana ja jokapaikan höylänä.

Hän tuntuu olevan oikeassa. Virolaiset eivät ole joukkueurheilijoita, vaan yksilöpuurtajia. Sellaisia kuin Totuus ja oikeus -romaanisarjan Mäen Andres, joka kynti väkisin kivikkoista Vargamäkeä pelloksi.

”Viron kulttuuri on sekoitus, kameleontti, joka muuttaa värejään nopeasti trendien ja muodin mukana. Sillä on edelleen ydin, joka koostuu depressiosta, mustasta huumorista, hyvästä mausta ja jonkinmoisesta brutaaliudesta, raakuudesta. Kulttuurimme on jonkin verran pehmeämpi yleiseltä mentaliteetiltaan kuin suomalainen. Sillä on paljon yhteistä Latvian kulttuurin kanssa, vaikka emme ehkä halua myöntää sitä”, Tallinnan yliopiston Baltian elokuva- ja mediakoulun dosentti Barbi Pilvre sanoo Kulttuurivihkot-lehden haastattelussa 1/2019.

Kirveenheitossa yhdistyy kaikki Pilvren mainitsemat asiat. Siinä on jotain hipsterityylikkyyttä, armotonta brutaaliutta, ahdistusta ja raakuutta.

”Taulut kestävät noin kuusi tuntia. Sitten ne ovat niin mäsänä, että täytyy vaihtaa tuore tilalle”, Jylli sanoo. Kesken kilpailua Jylli joutuukin vaihtamaan maalitaulun hajalle menneen laudan.

Entä onko tässä riskejä? Kimpoaako kirves koskaan takaisin?

”Mikäli käyttäisimme metallivartisia kirveitä, se voisi kimmota”, Jylli vastaa laudan vaihtamisen jälkeen. ”Mutta nämä puuvartiset putoavat vain ehkä metrin taaksepäin.”

Entä juopottelu ja kirveenheitto? Eivätkö ne muodosta riskiä?

”Meille täytyy tulla selvinpäin ja juoda saa kaksi annosta. Joissain paikoissa on nollaraja ja joissain ei mitään rajaa. Säännöt vaihtelevat”, Jylli kertoo. Uskaltaudun juomaan yhden normaalin oluen ja sitten heittämään.

Tyylejä on kaksi: yhden käden heitto ja heitto molemmilla käsillä. Kokeilen ensin kymmenisen kertaa yhdellä kädellä. Yllättävän vaikeaa. Osumatarkkuus paranee koko ajan, mutta ongelmana on kirveen kiinnittyminen tauluun. Neljä viidestä heitosta osuu lapepuoli edellä ja kimpoaa lattialle.

Kahden käden heitto onnistuu paremmin, vaikkakin osumatarkkuus heikkenee. Pikkuhiljaa ymmärrän, että heitossa on käytettävä enemmän voimaa. Yllättävää kyllä, tämä ei ole aivan heikoimpien laji.

”No niin, nyt taisit saada kiinni ideasta”, omistaja Jylli huutaa oluttiskin takaa. Voittajatunnelma vaatii vielä kahvin oluen päälle. Polttariseurue jutustelee Jyllin kanssa englanniksi, ja huomaan omistajan Atlantin takaisen aksentin. Eikö hän ole Virosta?

”Melkein”, hän vastaa. Erik Rudi Jylli on syntyjään Kanadan virolainen, mutta tullut yrittämään sukunsa vanhaan kotimaahan. Yllättäen hän kysyy vuorostaan minulta: ”Mitä luulet, missä tämä maa on 20–25 vuoden päästä.” Kysymys on erinomainen. Sanon sen olevan tulevan kirjani keskeinen kysymys.

”Ymmärrät siis miksi tulin tänne Kanadasta”, Jylli vastaa. Hän vaikuttaa luottavaiselta Viron tulevaisuuden suhteen.


Elo 1/2020