Poikani haluaa possunnäköisen, minä tylsästi vain yhden tangon imelää manteliherkkua.
Marsipaani on aina liittynyt jotenkin mielessäni Tallinnan kaupunkiin. Erityisesti se johtuu parista marsipaaniin liittyvästä leipomosta Vanhassakaupungissa sekä melko lailla kaikkialla myytävistä mantelimassaisista makeisista. Tunnetuin kahviloista on tietysti Maiasmokk, tuo vuosisadoista toiseen paikallaan seissyt eurooppalaishenkinen kahvila.
Kun kahvi tuoksuu, marsipaani sulaa suussa ja samalla katselee suurista ikkunoista ohikulkevien ihmisten massaa vanhan kaupungin kehystetyssä ympäristössä, voi kuvitella olevansa historian tarkkailija.
Kirjailija Jaan Krossin suomentamattomassa lastenkirjassa Mardileib kerrotaan mantelisen herkun tarina. Sadusta tuli myös tuttu myöhemmin Heino Parsin animaation kautta ja se julkaistiin myös DDR:ssä saksannoksena.
Keskiaikaisen Tallinnan apteekin harjoittelija Mart joutuu kuuntelemaan apteekkarin neuvoja lääkkeen valmistamisesta, vaikka apteekkarilla on vaasi päässään. Tämän takia on vaikea kuulla, mitä apteekkari sanoo. Kun apteekkari huutaa: ”pipraviina!” Mart kuulee: ”kookospiima!”.
Ja näin sotkien Mart valmistaakin sappivaivaiselle kaupunginherralle katkeran lääkkeen sijasta makeaa mardileipää, marsipaania. Sairas paranee, ihmehoito tulee kuuluisaksi ja marsipaanilla kuuluisuuteen noussut Mart nai kaupunginherran kauniin tyttären.
Marsipaanista tuli niin leimallinen asia Tallinnalle, ettei se lähtenyt irti edes neuvostoaikana, vaikka melkein kaikki muu hauska lähtikin.
Osastolla oli töissä viisitoista naista ja joka päivä sinne tuotiin vihreissä puulaatikoissa 15 kiloa lämmintä marsipaanimassaa. ”Oi kun se oli hyvää”, osastolla työskennellyt Eve Niemi kertoo. ”Söin sitä aluksi paljon joka päivä. Ja lopuksi en halunnut edes maistaa.”
Paikka oli Kondiitritoodete vabrik Kalev ja vuosi 1982. Siellä tehtiin legendaarisia Kalevin marsipaanihahmoja, joita Niemi oli maalaamassa. ”Täyttä käsityötä oli ja on vieläkin”, hän huomauttaa. ”Nykyään niitä tehdään Maiasmokkin kahvilassa.”
Niemi kertoo, että muotit ovat vieläkin samoja, joita Kalevin työntekijät käyttivät tuolloin neljäkymmentä vuotta sitten. ”Eikä niissä ole mitään lisäaineita, pääasiassa mantelijauhetta ja tomusokeria.” Sitten ne survottiin erilaisiin muotteihin, kuten karhujen, koirien, kissojen, tyttöjen, perhosten tai leppäkerttujen muotoisiin, ja sieltä kuivumaan tomusokeriin.
Seinälle oli pinottu täysiä laatikoita marsipaanifiguureja. Maalari otti laatikollisen samaa hahmoa, maalasi elintarvikeväreillä määrätyt vaatekappaleet, esimerkiksi siniset housut ja nosti sen jälkeen laatikon kuivumaan ja vaihtoi pensselin.
Tämän jälkeen hahmot olivat valmiit myytäviksi, tosin niitä ei tietenkään ollut kaupoissa myynnissä. Suurin osa nimittäin meni Moskovaan puoluepampuille, jotka arvostivat tekeleitä.
”En tiedä onko totta, mutta silloin puhuttiin, että Viron Neuvostotasavalta oli kerran lähettänyt Brežnevin syntymäpäiväksi hänelle puoli metria korkean kristallimaljakon, mikä oli täynnä niitä marsipaanihahmoja”, Niemi paljastaa.
Kuusikymmentä vuotta Kalev-suklaatehtaalla työskennellyt, nyt eläköitynyt tutkija Otto Kubo kertoo eräässä haastattelussa, että Brežnevin suosikki oli kontrabassoa soittava nallekarhu. Jotkut muoteista ovat Kubon mukaan jopa sata vuotta vanhoja.
Marsipaania on tehty Virossa keskiajalta lähtien ja sitä on käytetty alusta saakka lääkkeenä. ”Marsipaanin koettiin lisäävän aivotoimintaa ja siksi sitä myytiin vanhankaupungin apteekissa, joka muuten on Euroopan vanhin edelleen toimiva apteekki”, hän kertoo.
Moni onkin sitä mieltä, että vanhassa apteekissa työskennellyt Mart oli marsipaanin todellinen keksijä. Hän tosin saattoi olla vain Jaan Krossin mielikuvitusta, sillä marsipaani lienee kuitenkin keksitty vuoden 1000 paikkeilla Lähi-idässä. Joka tapauksessa sillä on oma kiehtova paikallistarinansa ja mantelinen makunsa, joiden tuotteistaminen vientiinkään on tuskin mahdotonta.
Mutta eivätkö virolaislapset sitten koskaan saaneet maistaa Virossa tehtyä marsipaania? ”Turvatoimet olivat tiukat Kalevin tehtaalla”, Eve Niemi kertoo, mutta paljastaa lopuksi: ”Tuolloin pidettiin usein sellaista pitkää talvitakkia, jossa takin kangas ja vuorikangas oli yhdistetty. Toinen tasku oli yleensä ratkottu auki niin, että ulkokankaan ja vuorin väliin sai pudotettua jotain.”
Neuvostoliitossa valtiolta vieminen oli yleisesti hyväksyttävää. Marsipaanihahmoissa se oli järkevääkin, sillä vuonna 1982 pieni hahmo maksoi pimeässä kaupassa kolme ruplaa ja suuri viisi ruplaa. Suuri vodkapullokin maksoi vähemmän, joten marsipaanihahmot liikkuivat hyvästä valvonnasta huolimatta tehtaan ulkopuolelle.
Ajattelen ostaa pojalleni mukaan kotiin yhden possunnäköisen, mutta huomaan, ettei se olekaan vegaaninen. Marsipaani on edelleen arvossaan. Hintakehitys on kulkenut vodkapullon kanssa samaa rataa.