Julkaistu: 2. tammikuuta 2006

Virolaisia suurhahmoja

Tiit Hennoste

Ensinnäkin, 1800-luvulle saakka virolainen oli maaorja ja talonpoika, sittemmin lähes 1800-luvun loppuun asti pelkkä talonpoika. Eikä talonpoika, maaorjasta puhumattakaan ollut periaatteessa elämäkerran arvoinen. Virolaiset ovat myös aina noudattaneet periaatetta, jonka mukaan ensimmäiset heitetään syrjään, taaimmaiset tapetaan ja keskimmäiset tulevat kotiin, kultaista keskitietä pitkin. Keskitietä kulkemalla ei tulla kuitenkaan suurmieheksi. Näin ollen historia ei ole antanut meille tuolta ajalta kuin muutaman puolimyyttisen nimen. Nämä nimet ovat tosin olleet virolaisen luonteen toisen puolen tyypillisiä ruumiillistumia: herrojen vastustajia, kapinoijia. Esimerkkinä olkoon vaikka 1200-luvun sotapäällikkö Konstantin Päts ja Lembitu tai 1800-luvun talonpoikaissodan sankari Hans Tertsius.

Tuon ajan yläluokan muodostivat saksalaiset, mutta virolaiset eivät hyväksyneet heitä, toisin kuin suomalaiset ruotsalaisen yläluokkansa. Saksalaiset pysyivät virolaisille seitsemänsataa vuotta vieraina ja vihollisina ja siksi virolainen historia ei ole halunnut nähdä heitä erityisemmin suurmiehinä. Suurmiehinä on pidetty vain heitä, jotka ovat tehneet jotain virolaisen elämän ja erityisesti virolaisen kulttuurin hyväksi. Tällaisia ovat olleet mm. kronikoitsija Balthasar Russow, 1700-luvun suuri valistusmies August Wilhelm Hupel, 1800-luvun alun kielentutkija Johann Rosenplänter tai maaorjuuden vastustaja Gabriel Merkel. Katsotaan kuitenkin vähän kauemmaksi ja lisätään joukkoon vielä joitakin nimiä, kuten viimeinen Liivinmaan ritarikunnan suuri maamestari Plettenberg tai kuvernööri Browne.

Virolaisista tuli kansa 1800-luvulla. Kansallistunteen mukana syntyi oma ideologia, jonka tärkeimmän imperatiivin lausui Jakob Hurt: koska virolaiset eivät voi tulla suureksi lukumäärältään eikä siihen liittyviltä ominaisuuksiltaan, tulee virolaisten tulla suureksi hengeltään. Näin oli syntynyt kaksi tärkeintä virolaisten suurmiesten ryhmää: kansalliset ideologit ja kulttuuri-ihmiset.

Kansallisuusaatteen ideologit olivat 1800-luvulla lähes aina myös muiden elämänalojen suurnimiä: säännöllisesti ilmestyvän lehdistön ja laulujuhlien perustaja Johann Voldemar Jannsen, poliitikko ja lehtimies Carl Robert Jakobson, kansanrunouden suuri kerääjä Jakob Hurt. Toinen ideologien ryhmä astui näyttämölle 1900-luvun alussa. He olivat Viron itsenäisyyden luojia, sen puolesta taistelijoita joko poliitikkoina tai sotilaina: poliitikkoja ja lehtimiehiä olivat Konstantin Päts ja Jaan Tõnisson, sotilaita kenraali Johan Laidoner jne.

Suurmiehiä valittaessa on aina ongelmana, voiko negatiivinen hahmo olla suurmies? Oliko Hitler suurmies?? Entä Stalin? Vaikka he vaikuttivatkin suuresti 1900-luvun tapahtumiin. Viron yhteiskunnassa tämä tarkoittaa kahta kysymystä: Ensinnäkin, olivatko 1900-luvun alun kommunistijohtajat, jotka taistelivat työläisten valtion puolesta ja Viron valtiota vastaan, suurmiehiä? Oliko vallankumouksen synonyymiksi noussut Viktor Kingissepp suurmies? Entä vuosien 1940–44 neuvostovallan myötäilijät? Jälkimmäiset jäävät mielestäni pois, sillä he eivät yleensä päättäneet paljostakaan. Ne suurmiehet, jotka tuolloin päättivät Viron kohtalosta, istuivat Moskovassa ja Berliinissä, vähän myöhemmin lisäksi Washingtonissa ja Lontoossa, mutta he eivät olleet virolaisia suurmiehiä.

Seuraavat nimet tähän joukkoon tulevat vasta perestroikan ja itsenäisyyden palauttamisen ajoilta. Presidentit Lennart Meri ja Arnold Rüütel, Kansanrintaman perustaja Edgar Savisaar jne.

Toisen suuren ja myös monimutkaisemman ryhmän muodostavat kulttuuri-ihmiset. Ryhmän keskuksen muodostavat selvästi kirjailijat, sillä jo 1700-luvun romantikot kirjoittivat, että juuri kirjallisuudessa kansan sielu heijastuu eniten. Jokainen virolainen tietää A. H. Tammsaaren, Juhan Liivin, Oskar Lutsin, Jaan Krossin tai Andrus Kivirähkin ja osaa sanoa jonkun heidän legendoiksi muodostuneista lauseistaan (Kun Arno ja hänen isänsä ehtivät koululle… Hiekka paljas, keto tyhjä, taivas pilvinen…). Lisäksi samaan suurmiesten ryhmään kuuluvat oikeastaan useammatkin kirjallisuuden hahmot, joihin kiteytyvät virolaisen tyypilliset piirteet: Andres ja Pearu, Toots ja Kiir, vanha seppä Ivan Orav, Riihiukko jne.

Virolaiset eivät erotu muista kansallisuuksista juurikaan, tärkeimpänä erottavana piirteenä on kieli, ja niinpä kieli onkin tärkeä suurmiehen luoja. Virolaisille on vuosisadan ajan ollut pyhä kirjakieli. Juuri kirjakieli on virolaiselle se oikea ja kaunis viron kieli, jonka luomista ja josta huolehtimista hän on huolella seurannut ja ostanut tarvittaessa kielenhuollon tuloksia esittelevän uuden oikeakielisyyssanakirjan. Viron suurmiesten riviin kuuluvat ainakin suuret kielenhuoltajat Johannes Aavik ja Johann Voldemar Veski, koska he osasivat kirjoittaa oikein. Tämän lisäksi virolaisella on toinenkin käsitys kielimiehestä. Kielimies on ihminen, joka osaa monia vieraita kieliä. Tällaisen kielimiehen symboli on epäilemättä Paul Ariste. Ei virolainen tunne hänen tutkimuksiaan fonetiikan tai vatjan kielen alalta, mutta hän tietää, että Ariste osasi sataa kieltä. Kolmas suurten kielimiesten ryhmä ovat ne, jotka ovat muuttuneet ihmisistä kirjoiksi. Virolainen kääntää englannista Silvetin avulla ja etsii tarvittaessa vanhoja sanoja Wiedemannista tai Saarestesta.

Nämä ovat virolaisten suurmiesten keskeisiä ryhmiä. Joukossa ei ole kuninkaita tai keisareita, vähän on myös suuria liikemiehiä. Virolainen ei ole koskaan arvostanut kapitalistia, ökyrikasta tai muuten vaan rahamiestä suurmiehenä. Liikemies on pikemminkin vähättelevä sana. Virosta puuttuvat legendat suurista teollisuuspatruunoista, jotka loivat Viron talouden. Esiin on nostettu kuitenkin joitakin nimiä, joiden perustamat yhtiöt vaikuttivat virolaisten elämään ja jotka ovat saaneet kantaa pientä kuninkaan nimeä: teollisuusmies Puhk, kauppias Jänes, sanomalehtikuningas Veiler, kustantajakuningas Männik.

Ja lopuksi: Jokaisella kansalla on omat legendansa jo eläessään ja ihmiset, joista tulee jonkun elämänalan symboleita. He ovat nimiä, jotka ovat kaikille tuttuja, vaikkakaan nimen lisäksi mikään muu ei olisikaan tuttua. Tai jos on, niin tuttua ovat vain jotkut lisälegendat hahmojen sattuvista sanonnoista, suurista hetkistä tai yhtä suurista juomingeista. Virossa tällaisia ovat näyttelijä Paul Pinna ja ohjaaja Voldemar Panso, painijat Georg Lurich ja Kristjan Palusalu, säveltäjä Raimond Valgre, laulaja Artur Rinne jne. Joku saa lisäksi eteensä tietyn kyltin. Niinpä meillä on lauluisä Kreutzwald, pappa Jannsen, kirjallisuuspaavi Tuglas, lauluisä Ernesaks jne. Joskus käy jopa niin, että sukunimikin häviää, kuten runoilija Paul-Eerikille on käynyt, tai titteli on vain vanha Tõnisson.

Oskar Lutsin ja Juhan Liivin sitaatit teoksista Arno ja kumppanit (suom. Martti Rauhala) ja Eestin runotar (suom. Yrjö Jylhä).

Suomennos Tuula Lyytikäinen
Tuglas-seuran jäsenlehti 1/2006


Lue myös


Heikki Rausmaa

150 vuotta laulujuhlia

Tulevana kesänä järjestetään Virossa tavallista juhlallisemmat valtakunnalliset laulujuhlat, sillä ensimmäisistä laulujuhlista on kulunut 150 vuotta. Tapahtuman kunniaksi pieni katsaus laulujuhlien historiaan…
subject

Kieli kysymyksessä
Hannu Oittinen

Setukaisista settoihin

Suomessa on Setumaan – eli Setomaan – asukkaasta vanhastaan käytetty nimitystä setukainen. Aina viime aikoihin asti nimitys on ollut sävyltään käypä ja neutraali ilmaus, niin että jopa 1990-luvulla perustettu…
subject

Viron kielen vuosi
Renate Pajusalu

Kohteliaisuus virolaisessa kulttuurissa: sina ja teie

Kohteliaisuuden ilmaisemisen mahdollisuutta pidetään maailman kielissä universaalina ilmiönä: kaikissa kielissä on keinoja, jotka valikoidaan sen mukaisesti, kenen kanssa ja millaisessa tilanteessa kulloinkin…
subject